lauantai 23. kesäkuuta 2012

Valheen sillan sietääkin palaa

Kaaro kirjoitti taas tapansa mukaan oivallisen kolumnin otsikolla Hyvästi valehtelijoiden klubi. Aatos alkoi Danten Jumalaisesta näytelmästä: tekopyhän valheillaan lunastama kaapu on ulkoa puhdasta kultaa mutta sisältä niin painavaa lyijyä, että se lähes luhistaa kantajansa. 

Me ihmiset olemme aikamoisia valehtelijoita, summaa kirjoittaja ja vie lukijansa tutkimusten saloihin. Liespotting-niminen tutkimus todistaa valehtelusta eri ihmissuhteissa, jopa gorillan perusolemuksessa.
Suurin osa asioista, joista me valehtelemme, koskevat ristiriitaa todellisen ja kuvitellun minämme välillä. Erotus ihanneminän ja todellisen minän välillä on nimeltään häpeä, ja tuon häpeän me koetamme selittää pois teeskentelemällä ja valehtelemalla, jopa itsellemme", Kaaro kuvaa.
Yritämme siis rakentaa valheella sillan noiden kahden minän välille, että ne yhtä olisivat.

Valheen seuralaisena on ainainen pelko. Jos jään kiinni valheesta, osaamattomuuteni paljastuu. Jos käy ilmi etten osaa, en myöskään ole kelvollinen tehtävään johon minut on palkattu. Heittääkö joku minut ulos?

Entä jos sama pelko on tarttunut meihin kaikkiin? Me valehtelijoiden klubiin hyväksytyt emme ikinä paljasta toista klubilaista, emmehän? Sillä lojaalius palkitaan - eikö niin?

Jos kaveri jää kiinni, velvollisuuteni on vaieta, etten paljastaisi häntä.

Vaikka minulla olisi kello, jota soittamalla kiinnittäisin huomion pelirikkomukseen, on sittenkin turvallisempaa jättää soittamatta. Periaate "Tee lähimmäisellesi niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän" kun pätee myös valehtelijoiden klubissa, ja niinpä kaveri voi seuraavalla kerralla pelastaa minut. Jos jään kiinni, hän vaikenee vuorostaan.

Mitä tästä seuraa työyhteisöissä? Eikö moinen varominen kurista kaiken luovuuden? Eikö mokoma yhdenmukaisuuden paine säädä yhteisöön vain yhden lain ylitse kaikkien muiden: "Ei sooloilua: yrittämisestä rangaistaan"?
"Totuus on tekevä teidät vapaaksi", sanotaan Raamatussa, ja se on totta, koska totuus ja rehellisyys vapauttavat teeskentelyn taakasta, todistaa Kaaro
ja kertoo toisesta, Eccentrics -nimisessä teoksessa kuvatusta tutkimuksesta, jonka mukaan "kylähullut" ja muut eksentrikot elävät todistettavasti vapaina - ja onnellisina. Nämä tyypit ovat tehneet tietoisen valinnan olla esittämättä jotain muuta, he tyytyvät olemaan pelotta vain sitä mitä ovat ja tavoittelevat muiden mielipiteistä piittaamatta sitä, minkä näkevät tehtäväkseen.

Kaaro kiteyttääkin kolumninsa huikeaan tulevaisuudenkuvaan:
En tarkoita tällä sanoa, että meidän kaikkien pitäisi ryhtyä kylähulluiksi, mutta en kyllä panisi vastaankaan. Saisimme varmasti viikossa aikaan enemmän uusia ajatuksia talouskriisin ja maapallon energiaongelmien ratkaisemiseksi kuin viranomaiset saavat aikaan vuodessa.

Kaikki vain siksi, että lakkasimme esittämästä ja päätimme olla rehellisiä itsellemme.
Pitäisikö kokeilla?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

ShareThis

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...