Merkitystä etsimässä

Löysin Mitch Albomini Pariisin lentokentältä, paluumatkalla Lyonista. ''Have A Little Faith' on yksi niitä kirjoja joita ei voi laskea kädestään ennen viimeistä sivua. Niinpä tilasin jouluksi lisää Albomeja Amazonilta.

Toissa päivänä päätin kirjan 'Tuesdays With Morrie'. Tarina on ihmeellinen. Siinä tuntui olevan kaikki ne vastaukset, joiden ympärillä pohdiskelin viime blogissani.

Länsimaalaisella työntekijällä on kaksi haastetta. Ensimmäinen on, kuinka olla hyvä ihminen: vanhempi, lapsi, puoliso, ystävä, kansalainen. Toinen, kuinka olla hyvä työntekijä.

Ongelmat alkavat kun sekoitamme tärkeysjärjestyksen elämässämme. Säntäilemme kuin päättömät kanat etsiessämme oikopolkuja Kunnian Kukkuloille. Kisassa ehdimme uhraamaan Mammonalle kaiken sen, jolla todella voisi olla merkitystä elämässämme.

Jouluaaton Hesarissa (Dec 24, 2010, page D4) Jaakko Lyytisellä oli takanaan Viikko uutispimennossa. Kolmantena päivänä hän pohti uusia, nousevia liikkeitä, tiedäthän: slow movement, downshifting ja degrowth. Tietoyhteiskunnan muka-saavutuksista hän siteerasi luovuustutkija Jussi T. Koskea:

Kun arki täyttyy ja monimutkaistuu, ihminen yksinkertaistuu

Näin käy, koska aika kuluu reagoimiseen, selviytymiseen, sotkujen selvittelemiseen, patojen paikkailuun ja tulipalojen sammutteluun aidon oppimisen ja osaamisen kehittämisen sijasta.

Niinpä jatkuva tiedonkuluttamisemme (ainainen tiedon metsästäminen että viisastuisimme?) näyttääkin kääntyvän meitä vastaan.

Toinen artikkeli Taloussanomissa löi hälytyskelloa tässä ajassa. "30-vuotias tarvitsee töissä dementialääkettä pitääkseen töissä yllä supervaihdetta. Finanssimaailmassa tunnetaan myös toimistokokaiinin teho."

..he jahtaavat vääriä asioita..

Mielenkiintoista on, että myös ainainen mediassa roikkumisemme selittyy aivojemme kemiallisella toiminnalla. Tutkijoiden Irving Biederman ja Edward A Vessel mukaan aina kun tajuamme jotain uutta, tuo oivallus vapauttaa aivoissamme kemikaaleja jotka tuottavat autuaan olon. Mutta hei, niinhän huumeetkin tekevät. Ja aiheuttavat samalla riippuvuuden.

Siinäkö on universaali selitys kaikelle sille tyytymättömyydelle jota yritämme karkottaa, loputtomille laiminlyönneille, joihin syyllistymme toisiamme kohtaan? Että olemme vaihtaneet elämässämme kaiken kestävän (minkä voi rakentaa vain ajan kanssa, hitaasti ja vähitellen) johonkin huumeen kaltaiseen, jonka toivomme vievän meidät korkealle ja kovaa (kunnes tarvitsemme taas isomman annoksen).

Elämä, jossa huudamme Queeniä mukaillen: "I want fame and fortune and everything.. I want it now. Move out of my way!"

..ihmiset kulkevat ympäriinsä ilman tarkoitusta elämässään..

Samalle mammonan alttarille uhraamme lastemme lisäksi myös sielumme. Taloussanomat kuvasi toisessa artikkelissaan, että kotona töitään jatkava vanhempi varastaa lapsiltaan kallisarvoisen huomion ja yhdessä olemiselle tarkoitetun ajan. Puolisydäminen läsnäolo ei koskaan onnistu lapsen kanssa.

Rikollista siinä on se, että alussa (ja pitkäänkin) me vanhemmat olemme kaikki ne rakennusaineet, jotka lapsilla on elämäänsä varten. Heidän itsekunnioituksensa ja oman arvon tunteensa rakennetaan meidän huomiostamme, meidän kiinnostuksestamme heitä kohtaan. Jo ajatuskin nostattaa kiireessä kertaalleen tukahdetun nyyhkytyksen monen äidin ja isän rinnassa.

Tässä kuvaan astuu Mitch Albom löytöineen.

Kirjassa 'The Five People You Meet in Heaven' Albom ei päästä lukijaansa helpolla: "Kaikki vanhemmat turmelevat lapsensa. Nuoruus tallentaa koskemattoman lasin tavoin käsittelijänsä sormenjäljet itseensä". Hän näyttää lukijalle myös anteeksiantamuksen vapauden.

Kaikista vaurioistamme huolimatta meillä näet on avain oveen, joka pitää meitä vankina. Avain on "Päästä irti".

Kun Mitch kysyy Morrielta tämän sairaudesta, tämä vastaa: "Se on kuin palaisi lapseksi jälleen".

Albomin teemoissa on vahvasti läsnä tuo irti päästämisen teema: anna anteeksi toisille ja, mikä joskus vieläkin vaikeampaa, myös itsellesi. Vaikka olisitkin jäänyt paitsi jotain kallisarvoista lapsuudessasi, älä silti anna menneisyyden vangita koko loppuelämääsi kiduttavaan otteeseensa. Uskalla kohdata pelkosi ja menetyksesi. Astu vihasi ulkopuolelle. Miksi et etsisi nyt sitä, mitä olet pitkään kaivannut?

Ole kaikin voimin ja vapaasti juuri se ihastuttava persoona, joka olet nyt, kaikkine arpinesi ja kaipauksinesi.

Kuoleman edessä Morrien koko olemus muuttuu jotenkin voittoisaksi. Hän suuntaa kohti loppuaan pystypäin ja arvokkaasti. Hän nauttii jokaisella jäljellä olevalla henkäyksellään elämän pienistä asioista, jotka lopun armoton lähestyminen saa hänet löytämään uudelleen ja ottamaan nöyrästi vastaan, lahjana.

"Elämän alussa me tarvitsemme toisia ihmisiä selviytyäksemme. Ja elämän lopussa tarvitset toisia selviytyäksesi. Salaisuus on tässä: me tarvitsemme toisiamme myös siinä välillä", Morrie paljastaa Mitchille. Hän uskaltaa luottaa elämään kokonaan, kuten kerran aiemminkin, lapsena. Hän sanoo:

Totuus on, että opit elämään vasta kun opit miten kuollaan.

"Niin monet ihmiset kulkevat ympäriinsä ilman tarkoitusta elämässään. He ovat kuin puoliksi unessa, silloinkin kun heillä on kiire tärkeinä pitämiensä asioiden keskellä. Mutta he jahtaavat vääriä asioita."

Lopulta sinä olet itse vastuussa loppuelämästäsi, onko se onnellinen vaiko surkea. Kun kerran on poissa se henkilö, joka on kipeimmin sinua loukannut, ei hän voi tehdä enää mitään korjatakseen sinun tunteitasi. Se on sinun vastuullasi. Vain sinä voit päästää irti. Valinta on sinun.

"Luovuta itsesi rakastamaan toisia, niin löydät tarkoituksen elämääsi. Ole läsnä siinä yhteisössä, joka on ympärilläsi. Keskity luomaan jotain sellaista, joka antaa sinulle päämäärän ja tarkoituksen."


Aiemmin sukulaisaatoksissa:
Ihminen 2.0
Viestinnän vastaus: yhdessä!