lauantai 31. heinäkuuta 2010

Viestinnän vastaus: yhdessä!

Scott Gould bloggasi tänään olevansa huolissaan siitä, että kaikesta sosiaalisesta huolimatta ihmiset eivät silti tee asioita oikeasti yhdessä.

Me puhumme sosiaalisesta mediasta muttemme silti ole sosiaalisia. Jos pyydät kommenttia tai kysyt jotain - sinulle vastaa hiljaisuus.

Scott sanoo, että tosiasissa yhdessä työskentely on vaikeaa. Tässä ajassa kaikki on minä-minä-minä. Yhteistyössä pitää ottaa huomioon toinen ihminen, tiimissä myös hänen tarpeensa. Vastaukseksi myös Scott tarjoaa viestintää.

Katse toiseen ihmiseen

Scott kertoi oivan esimerkin Malcolm Gladwellilta. Kun keskitymme, suljemme ympäröivän maailman ulos. Tietotyöläinen tekee sen vieläkin tehokkaammin kuin aikaisemmat polvet. Kun keskitymme siirtelemään digitaalista paperia, kaikki tapahtuu päämme sisällä emmekä ehdi nostaa katsettakaan.

Kuinka monessa kokouksessa läsnä on läppäreiden armeija ja osallistujat naputtavat niiden takana, turvassa?

Jotta voimme toimia yhdessä, on nostettava katse toiseen ihmiseen ja keskityttävä häneen. On arvostettava edessämme olevaa toista ihmistä.

Scott päätti bloginsa kahteen kysymykseen.
  • Milloin sinusta tuli yhteistyön tekijä, minästä me?
  • Jos saisit antaa yhden ohjeen tiimipelaajuuteen, mikä se olisi?

    Suellen vastasi Scottille: Anna ilman että odotat jotain takaisin.

    Alasillan Anja aloitti

    Anja aloitti uuden blogin. Sydän paikaltaan syntyi, koska hän oli vimmoissaan sisarensa kohtelusta kunnan virkamiesrattaistossa. Sen sijaan että piiloutuisi nimettömyyden taakse tai tekisi vain kantelun, hän päätti valjastaa asialle sosiaalisen median resurssinsa: oman osaamisensa, alustat ja ihmisistä koostuvat verkostonsa.

    Sydän paikaltaan on mainio esimerkki sosiaalisesta mediasta. Ihmiset innostuvat, kun heidän sydämensä tulee kosketetuksi. He aloittavat uuden jutun, pistävät itsensä likoon ja kutsuvat kaverinsakin. Aremmatkin osallistujat innostuvat kommentoimaan ja kantamaan kortensa kekoon.

    Kaikki eivät silloinkaan.

    Rapakon takana odotellaan Gov2.0-vallankumousta. Myös me suomalaisessa virkamieskunnassa tarvitsemme yhteistyöhön ja todelliseen asiakaspalveluun johtavaa ajatusten ravistelua.

    Muutos on jo alkanut, kuten Aallon Tuija mainiosti analysoi blogissaan. Virkamieskin on ihminen. Hänellä on sydän.

    Äitini opetti: Tässä elämässä tärkeää on se,
    millaista meillä on toisten ihmisten kanssa.
  • keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

    Työ 2.0 vaatii vallankumousta

    Suvi Linden kirjoitti Arjen tietoyhteiskunta -blogissaan tietoyhteiskunnan rakentamisesta, ministeriönsä vastuista ja tuloksellisuuden tarkastamisesta.

    Valtiontalouden tarkastusvirasto (VTV) on toistuvasti sekä jälkiseurantaraportissaan 9.6.2010 kiinnittänyt rakentamisessamme huomiota lopputuloksiin, kuten pitääkin.

    Jostain syystä tulokset vain ovat kaikesta pykäämisestä huolimatta kumman laihoja. On kuin meillä kyllä olisi apetta jota syöttää lehmille, mutta Mansikki-parka pysyttelee surkean laihana.

    Kissoilla laihuus viittaa loisiin. Mikä loinen syö tietoyhteiskunnan tuloksia?

    Viestinnän puute syö tuloksia

    VTV moitti viestinnän puutetta: "Arjentietoyhteiskunta.fi-sivustoa on päivitetty varsin passiivisesti eikä työryhmien työskentelystä ole saatavissa ajantasaista tietoa."

    Minä liittäisin puutelistaan myös viestinnän kohderyhmän, kohdentamisen puutteen. Oletkos huomannut, että ellei kaverisi kerro sinulle jostain uudesta "saitista", ainoa mahdollisuus löytää se on sivuston tupsahdus Google-tuloksiin (mitä ikinä oletkin hakemassa) tai yllättävä uusi linkki jossain, missä vakituiseen käyt.

    Asiat ovat toki valtavan paljon avoimemmin ja löydettävämmin kuin vielä muutama vuosi sitten.

    Menin eilen pitkästä aikaa Ota kantaa -sivustoon. Muistan kuinka innoissaan sitä otettiin vastaan: nyt julkishallinto saa jotain uutta ja vallankumouksellista.. mutta keskustelu kuihtui kuihtumistaan. Eivätkä aiheetkaan olleet (vielä) oikein omia. Jos mikään ei kolahda, niin minkäs teet: ei sitä sitten enää avaa koko sivustoa.

    Tänä päivänä sivusto on hyvännäköinen, aiheetkin kiinnostavia. Mutta kummallinen kuoleman henki siellä leijuu, päällimmäisinä kyltit "Ei avoimia keskusteluja". Katsotaanpas nyt kuitenkin:

    "Keskustelu on päättynyt" -sivulla on linkki.. joka vie.. hankkeen sivulle.. jolla on koti valtioneuvoston kanslian sivustolla. Siellä taas on piiiitkästi tekstiä..hmm.. Kas: Lisätietoa-osiosta oikealta päästään..hetki.. vielä kolmanteen sivuun, jolla on pdf, tiedote ja videotiedote.. Mutta tuossa! Vasemmalla hakemistossa on lupaavasti Verkkokeskustelu-linkki.. Ai, se oli paluu takaisin tiedotteisiin...

    Vaikka tässä olen osoittelevinani sormella, toivon että yhdessä opimme parantamaan, aina vain parantamaan. Löydänkö itsekään oikeita vastauksia, en tiedä. Mutta etsitään yhdessä! Pääasia että puhumme, jospa joku muukin löytäisi mukaan etsimään!

    Avoimuuden puute viestinnässä syö tuloksia

    Minä moittisin julkishallinnon viestintää aktiivisuuden puutteesta. Tuntuu, kuin ainoat elossa olemisen merkit tulevat ministeriöistä ala(ma)isille virastoilleen edelleen ainoastaan virallisina tiedotteina (joista käytäntö on kaukana) tai ns. diaarioituina lausuntopyyntöinä (jotka vasta virallisesti vastaanotetaan ja pönöttävän kunnioittavasti on syytä käsitellä). Muuta kanssakäymistä ei oikein ole?

    Avoimuus ja aktiivisuus kasvaa nyt naamakirjassa satojen fanien voimin. Arjen tietoyhteiskunta on Vertin isännöimänä Facebookissa.

    Kuka Verttiä liikuttaa, mikä ministeriö tai viraston funktio, on kuitenkin häveliäästi kertomatta.
    Tällä sivulla voit keskustella kaikesta tietoyhteiskuntaan liittyvästä - kerro kehitysehdotuksesi, ideoi, tuo esimerkkejä, haasta, kannusta, kommentoi, väitä vastaan! Kanava on auki. -Facebook - Tietoja
    Iloinen kannustus sai aremmankin "ulkopuolisen" mukaan ja ammentamaan linkkejä, joiden pitäisi kiinnostaa meitä julkishallinnon kehittäjiä. Jostain syystä Vertti vain on kovin vaiti, liekö hieman ujo?

    Olisi meinaan mahtavaa, jos sivun virallinen vastailija sosiaalisen median hengessä kommentoisi saamiaan ulkopuolisia keskustelun avauksia. Sillä siitä ja vain siitä voi syntyä dialogi - vuoropuhelu.

    Paha vain, että vuorovaikutus IRL (in real life) eli kokouksissakaan ei ole edustuksellisesti kovin spontaania. Vanhat perinteetkö ne velvoittavat virkamiehiä käyttäytymään kuin muumiot kokkareilla? Tai, mikä vielä pahempaa, kuin näytelmässä jossa suosikit kilvan kiittelevät kuinka hyvin asiat ovatkaan eikä mitään parannettavaa ole missään?

    Tulee mieleen Keisarin uudet vaatteet -satu..
    Jos epäkohdista ei sovi puhua, ei muutostakaan voi syntyä.

    Vallankumoukseen tarvitaan

    Meillä on jos jonniimoisia verkostoja, joissa ihmiset edustavat virastojaan ristiin ja rastiin. Olemme siis jo tuttuja keskenään. Mutta silti, vaikka sähköposti tulvii yli äyräidensä, niin uusista ja vaikuttamista odottavista asioista vallitsee kumma hiljaisuus.

    On kuin asiaa käytännössä edistävä virkamies ei vieläkään uskaltaisi tuottaa epävirallista viestintää kavereilleen. Olemassa ovat vain pakollisesti päivitettävät verkkosivut ja viralliset tiedotustuotteet. Missä vika? Onko kyse epäselvistä vastuista? Kuvaamattomista sisällöistä? Vaikeista rajapinnoista? Uskalluksen puutteesta? Tänään minusta tuntuu, että Työ 2.0 vaatii

  • Virkamieheltä rohkeutta avata suu myös epävirallisessa asemassa
  • Alustoilta jakamisen välineitä (Tykkää-nappi, Share this -linkki)
  • Verkostoilta määrätietoista yhdistymistä: jakelulistat on keksitty!
  • Viestinnältä jatkuvaa pommitusta: kertaus on yhä opintojen äiti

    Muuten viestintä yli virastorajojen on kuin viestijuoksua, jossa virastojen edustajille on unohdettu kertoa, juostaanko nyt satasen vai neljänsadan viestiä. Kapulahan siinä putoaa, joka välissä =)


    HUOMIO!
    Tämä kirjoitus on puhtaasti kärjistävässä tarkoituksessa kirjaeltu. Vaikka kokemukset ovat keräytyneet toimiessani työnantajani edustajana, mielipiteet ja kysymykset ovat minun ja vain minun: kirjoitus ei edusta työnantajani näkemystä!
  • maanantai 26. heinäkuuta 2010

    Työ 2.0 tehdään yhdessä!

    Hahmottelin tässä taannoin tietoyhteiskuntaa kameran, kännykän ja julkaisemisen polulla.

    Uudet työkalut mahdollistavat huikeita juttuja sille, joka etsii. Asiat ovat löydettävissä, verkostojen ovet aukaistavissa. Ihanaa!

    Torstai-iltana osallistuin HBRchatiin, jonka otsikko oli From Corporate Ladder to Lattice. Muutoksessa ei ole vain nettielämämme, samassa muutoksessa ovat myös työn tekemisen tavat sekä organisaatiot, joissa sitä teemme.
    Työpaikat eivät enää ole kuin ennen--mutta eipä ole työvoimakaan. Tämän päivän yritykset ovat organisaatiorakenteeltaan matalampia. Työn luonne on virtuaalisempaa, sitä tehdään enemmän yhdessä ja se on läpinäkyvämpää kuin vielä koskaan aiemmin. -HBR, (vapaasti käännettynä)
    Minusta nettielämän ja työelämän muutoksissa on enemmän yhteistä kuin luulemmekaan. Ei sen väliä, mistä elantosi ammennat: muutos on yhteinen tekijämme.

    Bussikuski 2.0

    Tämän päivän bussit kulkevat maakaasulla tai sähköllä. Liikennevalot suosivat joukkoliikennettä, joten ajoneuvosi viestittää GPS:llä tulostasi, ja satelliitin avulla liikennevalot optimoidaan niin, että bussisi tyhjäkäyntiaika jää mahdollisimman lyhyeksi.

    Tätä on kestävä kehitys joukkoliikenteessä. Se on myös paljon muuta: HKL:n kestävän kehityksen raportti on mielenkiintoista luettavaa kehittäjälle, ja tarjoaa vertailukehittämisen ituja kenelle vain.

    Tietotyöläinen 2.0

    Vielä jyrkempi on kuilu toimistotyön kohdalla. Kun 1997 aloin urani Verohallinnossa, osastot saivat verotusohjeensa paperilla. Ohjeniput ripustettiin nastoilla ilmoitustauluille, kaikkein kiireisimmät oviin. - Tänään kaikki tulee meiliin, 2-10 kertaa päivässä, ja asiakkaille yhteiset asiat "ripustetaan" saman tien myös nettiin.

    Pomoni selitti ensimmäisellä työviikollani: "Meillä on nyt kaikilla tietokone. Viime vuonna oli vielä yksi kone 8-12 tiimissä."

    Tänään minulla on sekä kannettava että Nokia E90, joista kummastakin minut saa sähköpostilla kiinni. En tee enää verotusta, eikä sitä kännykällä muutenkaan tehdä - vielä, mutta voitaisiinko jonain päivänä?

    Onko järki ulkoistettu?

    Muutosta tuo myös tuottavuuden nimissä tapahtuva ulkoistaminen. Heippa sihteerit, hyvästi kirjanpitäjät, näkemiin naiset, jotka laskitte palkkamme ja tilasitte matkalippumme. Kaikki avustava työ on nyt tarpeen ulkoistaa. Minusta kuuma kysymys kuuluu: voitammeko todella tässä kehityksessä?

    Paperilla kyllä.. mutta miten on käytännössä?

    Kuka laskisi mitä se maksaa, kun sihteerin tai taloushallinnon asiantuntijatyö hajautetaan niille, jotka eivät sitä luontevasti osaa? Uudessa maailmassahan se olet sinä, oi asiantuntija, joka teet nyt toisen (asiantuntijan) alan toimenpiteen. Ja kun teet sen ehkä vain 1-12 kertaa vuodessa, niin eikö olekin totta, että joka kerta on alettava alusta: "Miten tämä toimii: mistä se löytyy, millä kirjaudun sisään, mitä sitten piti tehdä?"

    Työaika kirjataan yhtäällä, kehityskeskustelut valmistellaan toisaalla ja vielä kolmanteen sovellukseen sisään kuittaamaan laskut. Ei yhtä yhteistä kirjautumista, ei puhettakaan OpenID:sta, tai yhteisestä käyttöliittymästä - edes käyttökokemuksesta! Asiantuntijat, jopa pomot itse, valmistavat omat kokouskahvinsa - sihteereistä kun on helppo säästää..

    Toisaalta on toimia, joissa on järkevääkin toimia itse alusta loppuun. En suostuisi millään tekemään kampanjasivulle pelkästään tekstiä ja lähettämään sitä sitten "copy-pastaamoon". Minulle sisällön luominen on "WYSIWYG" ja kirjoittaminen siten laajempi prosessi kuin vain sanojen liittäminen peräkanaa. - Mutta eivät kaikki ole tästä samaa mieltä. Mitä sinä ajattelet?

    Sosiaalinen media on yhteistyötä!

    Tietotyöläiselle tämä aika uusine työkaluinen on mahdollisuuksien maa. Sosiaalisen median työkalut sallivat verkostoitua samanmielisten kanssa, saada tukea omalle osaamiselle. "Heimoissa" on tehokkaampaa oppia yhteisistä asioista ja jakaa asiantuntemusta toisten samanmielisten - Like Minds - kanssa.

    Kaikesta tästä torstain HBRchat ammensi:

  • Q1: What are the major trends at play that are changing the traditional career model?
  • Q2: How can companies transition from this traditional model to flexible, more strategic one?
  • Q3: How can we as individuals shape our own “career lattices?”

    Keskustelijat nostivat Twitterissä esiin avoimen dialogin, yhteistyön ja läpinäkyvyyden. Mitä tehokkaampia tahdomme olla, sen läpinäkyvämmiksi meidän on tultava. Samalla strategian ja arvojen merkitys uudessa johtajuudessa korostuu entisestään: ne eivät enää voi olla yläkäsitteitä organisaatiossa, niiden on oltava jokaisen sydämensyke ja ajatuskehikko (näin kai aina olisi pitänyt olla?)

    Työntekijän uudistumisen kannalta kyse on jatkuvasta oppimisesta ja rajojen avartamisesta. Uusi tapa tehdä työtä palkitsee niitä, jotka suhtautuvat asiantuntijuuteensa yrittäjän mielenlaadulla. Sellaisen on nimittäin luontevaa rakentaa luottamusta sosiaalisessa mediassa.

    Uuden työläisen motto voisi olla @bennydu:n sanoin:
    Ole aina nöyrä, säilytä avoin mieli äläkä koskaan lakkaa oppimasta! Valmentaja Wooden sanoi: "Se ratkaisee, mitä opit sen jälkeen, kun tiedät jo kaiken"
    Jos kiinnostuit aiheesta, HBRchat-illan tweet-virtaa löytyy hashtagin avulla koottuna Topsystä.

    (Korjaus 27.7: poistettu kaksi kirjoitusvirhettä)
  • keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

    Paikkalippuja monessa kanavassa

    Saamme anoppini kylään, ja äsken soitellessamme katsastimme VR:n kesän aikataulut. Kauhavan asema ei enää palvele, mutta liputhan saa junasta, muistin.

    Mutta sittenkin yllätyin, kun rakas eläkeläisemme ilmoitti ostavansa lippunsa verkosta. (Mitä se sanoo minusta verkkopalvelujen markkinoijana? Ennakkoluuloinen?!?)

    Lippu on parasta ostaa verkosta, jotta saa istumapaikan! Siis junasta saa kyllä lipun itselleen, mutta paikkalippujen tietoja ei mobiileilla konduktööreillä vieläkään ole. Hmm.. onko se tosiaan niin vaikeaa?

    Itse ihastelen vieläkin palvelukokemuksiani, kun olen varannut verkossa paikkoja leffaan tai oopperaan. Samoja lippuja myyvät sedät ja tädit tiskeillä toimistoissa ja samat liput (ja varaukset ja jo ostetut paikat) näkyvät verkossa, missä kuka tahansa pääsee varaustaan vielä muuttelemaankin. Se on siis tehty, eikä sama logiikka pätisi tässäkin?

    Tietty konnarin kannettava..öö..aparaatti on näytöltään pieni, joten käyttöliittymää on rukattava rajusti..

    Vertaan hetken paikkalippujärjestelmää ja Verottajan jättijärjestelmiä. Tuhansia istumapaikkoja mennä vilistämässä päivittäin pitkin poikin Suomea, pakkasessa ja helteessä. Tunnen yhtäkkiä lukkarinrakkautta.

    Me dinosauruksetkin kyllä arvostamme sinua, rakas asiakas, mutta tarpeitasi on liian usein liian vaikeaa täyttää natisevilla perusjärjestelmillämme, joita ei ole tehty alun perin palvelua varten. Työ jatkuu.

    tiistai 20. heinäkuuta 2010

    Mä mistä löytäisin.. dokumentinhallintaa!

    Kesätuulen hyväillessä ihoa työpaineet ovat väistyneet kauemmas. Ajatuksilla on taas aikaa soljua, ja ilman kiirettä ne mahtuvat jäsentymään luovasti.

    Koko kevään tuntui siltä, että yhä suurempi osa työajasta kuluu dokumentin etsintään.

    Sosiaalinen media (some) on rikastanut tiedonhankintaani potenssiin sata: Twitteristä en enää luopuisi millään. Mutta edelleen perusongelma on ja pysyy: miten löydät sen linkin / dokumentin / kuvan kun sitä tarvitset. Miten nimetä, kansioida ja hallinnoida tietoa, jota on päivä päivältä enemmän?
    Juuri tuo mahdollisuus ohjata sisältöjä paikasta toiseen on ajanhallinnan avain. - Outi Lammi blogissaan
    Sama tuska koskee tietenkin sähköpostia. Moni somen vastustaja perusteleekin kantaansa sanomalla, ettei mikään muutu uusista välineistä kuitenkaan: sama arkistointi ja etsintä on ratkaistava useaakin välinettä käyttäessään. Niinpä.

    Outin malli yhdistää sähköpostia ja somea on mainio ja toimii erinomaisesti yksityiselämässä. Sama pitäisi vielä saada toimimaan myös työmaailman "suljetussa talossa"!

    Ihailen niitä kollegojani, jotka päättävät kylmästi tuhota meilit asiat hoidettuaan. Minä edustan hamsterien koulukuntaa ja vielä sitä kaikkein vihoviimeisintä lajia: arkistoin ajan suhteen, en aiheen. Mentaaliaikamerkintäni toimivat kuitenkin omituisen hyvin.

    Hankalinta sen sijaan on keksiä, KUKA kumma se olikaan, jolta etsimäni viesti tuli. Tähän hätään olen hakenut apuja kalenterista: jos asiaan pitää palata, kyseisenä päivänä kalenterini muistuttaa ja edessäni on linkki oikeaan viestiin. Se toimii joka kerta ..paitsi jos olen unohtanut tehdä muistutuksen (tai en ehtinyt tallentaa sitä ennen kuin kone taas kaatui).

    Monikohan virkamiehen tunti tuhraantuu sen kadonneen dokumentin metsästykseen? Joinakin päivinä se on meikämannella tunti-pari. Vaikka lasketaan alakanttiin, eli että meillä 10 % virkamiehistä käyttäisi etsintään vaikkapa vain tunnin viikossa (500 hlöä x 47 työviikkoa), se tekee jo käsittämättömät 23 500 tuntia vuodessa. Yhdessä valtion virastossa siis yli 13 henkilön vuoden työpanos pannaan pelkkään työnteon edellytysten etsintään?!

    Mitä tulee kansalaisiin: eilisessä Kauppalehden blogissa ja siitä virinneessä keskustelussa, mm. Vierityspalkissa, tuli esille, että avoinkaan data ei paljon auta, ellei tehdä oikeita asioita. Uusien ja taas uusien portaalien rakentaminen on turhaa touhua, ellei tarjonta vastaa kysyntään.

    Eläköön tehokas tiedonhallinta!

    maanantai 19. heinäkuuta 2010

    Matkalla tietoyhteiskuntaan

    Kauppalehden blogi riemastutti asuntomessukävijää.

    Jarno Hartikainen vertasi Suljetussa ihmemaassa julkishallinnon ICT-ratkaisuja "suljettuun taloon". Peruspaketti on toimiva, mutta auta armias, jos tarvitset lisäosia!

    Vertaus on osuva ja ymmärrettävä meille maallikommillekin lukijoille. Käytännön kehittäminen törmää hyvin usein juuri tähän suohon: tuo on täydellinen osanen, mutta sitä ei voi liittää meidän järjestelmäämme. Tässä taas ei ole valmiina tuollaista ominaisuutta, mutta äkkiä me sen teille räätälöimme. Hinta? ..suolainen..

    Törmäsin taannoin Twitterin kautta linkkilistaan, jossa esiteltiin, miten näppärää on luoda toimivat verkkosivut.

    Menetin sydämeni Weeblylle:


    Ymmärrän luonnollisesti, ettei verottaja voi altistaa virallista infoaan riskeille lataamalla sitä toisen omistamaan bittiavaruuteen, jossa kuka tahansa näppärä hakkeri voi gangsteroida totuuden asiakkaidemme vahingoksi.

    Mutta miksi julkishallinnon pitää kitua möhkömammuttien kanssa jotka eivät taivu ensimmäiseenkään nykyaikaiseen tarpeeseen? Eikö mammuttiinkin saisi nykyaikaisia piirteitä?? Nyt olisi tuhannen taalan paikka eri ohjelmistotalojen vastata ajan huutoon! Siihen on yhtymässä myös julkishallinto, sillä meillä on yhteiskunnan tiedontarjoajina vastuu veroeuroilla saatavasta hyödystä.
    Keskenään puhumattomat kansalaisen ulkopuolelleen jättävät järjestelmät. - kommentti Kauppalehden blogissa
    Julkishallinnon ratkaisut eivät ole enää tätä päivää - hädin tuskin tätä vuosituhatta!

    Mutta tämä ravistelun tarve ei suinkaan koske vain teknisiä alustoja. Uudistumista ja tempon kiihdyttämistä; aitoon vuorovaikutukseen uskaltautumista tarvitsee koko viestintä. Ei enää suljettuja funktioita, joista suoltuu (jos suoltuu) ulos verkkaiseen tahtiin virallista totuutta. Se oli Pravdan tapa.

    Nyt jokainen on viestijä. Osaamista ja asennetta on löydyttävä useimmista asiakasrajapinnan kanssa kosketuksiin pääsevästä rooleista. Nokian Jussi-Pekka Erkkola on jo hyvästellyt perinteisen viestinnän, Nokia rohkaisee työntekijöitään verkkoon: tärkeintä on läsnäolo. Vierityspalkin blogista luet ja kuulet enemmän ajattelusta klassinen vs. kaikkien viestintä.
    Paperinen Kauppalehti kertoo tänään, kuinka julkinen sektori on vihdoin ottamassa hyödyn irti lähdekoodin, standardien ja rajapintojen avoimuudesta. Niiden toivotaan osaltaan yhtenäistävän julkisen hallinnon tiedot ja tuovan säästöjä.
    SADe-ohjelma natisee jo rajapinnoillaan: kuinka seitsemän ohjelman yhteensovittaminen tehdään? Kuinka puhkotaan hallinnon väliset siilorajat? Kuinka tieto vaihdetaan taustalla?

    SADe tarvitsee kipeästi myös teknisiä onnistumisia.

    keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

    Pää on kuin Haminan kaupunki ja muita kesäisiä huomioita

    YLE uutisoi eilen: Lomalainen ajaa pikkunähtävyyden ohi.

    Jutun keskiössä oli pikku paikassa turhaan turisteja odotteleva päivystävä kohdeopas. Myös pienen(kin) pääsymaksun karkoittavaa vaikutusta arvioitiin suhteessa suurten turistikohteiden vetovoimaan.

    Maantiekiitäjä kommentti YLEn juttuun puki meidänkin kokemuksemme sanoiksi - Ois ihan kiva, mutta kaikki on jo kiinni kun tulen.

    Esim. wanha Porvoo oli autio kuin ruton jäljiltä jo klo 19. Kahvi saatiin pahvimukiin paikalliselta (ilmastoidulta, kiva!) R-kioskilta, siemailimme sen sitten penkillä mukulakivikadun varrella.

    Lämpö vei ajatukset taannoisiin latinompiin reissuihimme. Missä täältä on eteläeurooppalainen meno, sää vaatii nyt meilläkin siestan!?

    Toinen kysymys on tietenkin, mitä muuta täällä olisi kuin ne viralliset ja suurimmat kohteet? Nettitikku ja Mac apukuskilla auttoi meitä yösijan saamisessa päivän kallistuessa lopuilleen, mutta löytyvätkö kaikki nähtävyydet Googlesta?
    Pää on kuin Haminan kaupunki - pyörällä, eikö niin? Haminan asemakaava on ympyrä.

    Markkinointi on asiain saattamista tietoisuuteen, edes löydettäviksi. Ja sanoisinpa, että Suomen kunnilla on tässä tuhannen taalan paikka parantaa ja tuoda ilmaista turistihynää kaapunnin kassaan!

    Etsin taannoin vanhan kotipitäjäni markkinoiden aikataulua, mutta sitäpä EI LÖYTYNYT KUNNAN KOTISIVUILTA! Osuma meni paikallisen urheiluseuran sivuille, joiden olemassa olosta minä en tiennyt mitään, mutta Googlepa tiesi. Hyvä edes niin.

    Eikö tähän nyt löydy apu Facebookista ja Twitteristä ja kuntien kotisivuilta yhdistettynä Google Mapsiin?!
    Alasillan Anjan kanssa virittelemme Facebookissa nyt parannusta tähän. Minun FB:ni on sallittu vain kavereille - alusta on siis väärä. Kuntien sivut taas ylläpidetään pienen rajatun porukan voimin.

    Mikä ja missä on siis se alusta, jolle satunnainen matkailija liittäisi omat löytönsä? Eat.fihin syöntipaikat ja TripAdvisoriin kaikki muu? Vai sinne missä paljon muutenkin haetaan: Open source -henkeen Google Mapsiin??

    maanantai 12. heinäkuuta 2010

    Arjen tietoyhteiskunta on huomaamaton

    Yli vuosi sitten kirjoitin palvelusuunnittelun A&O:sta. Jotta käyttökokemus on toimiva, palvelun osasten on nivellyttävä toisiinsa huomaamattomasti, vähintään vaivatta.

    Hyvä käyttökokemus on Web2.0-tapaan jotain sellaista, kuin miten oman Google-etusivun personointi sujuu. Joku voi sanoa, että turhanpäiväistä, mutta sen avulla näen uutiset yhdellä silmäyksellä. Minulle myös kauneus on arvo; niinpä minun iGoogleni näyttää tältä.

    Eilisillan kuuma jalkapallofinaali oli eka kertani ikinä (siitäkin huolimatta, että pidän Goal!-elokuvasta todella paljon). Myös perheemme kissaneiti innostui lajista niin, että tahdoimme jakaa fanikuvia reaaliaikaisesti.

    Multimediaviesti on ok, mutta mms-viestit eivät saavuta kaikkia "Fanni-fanclubimme" jäseniä. Apu löytyi Picasa-kuvapalvelusta.

    Miksi muuten Picasa eikä kuuluisampi Flickr? Yksinkertainen valinta: Google-tili minulla jo on; Flickriin päästäkseni tarvitsisin taas uuden tilin, tällä kertaa Yahoo!:hun. Ei kiitos.

    Ilokseni Picasa tarjosi tänä kesänä integraatiomahdollisuuden jopa Nokia E90:iini: Picasan minulle luoma sähköpostiosoite hoitaa kuvat kännykästäni verkkoon. Eli kännykkäkameralla napattu kuva liitetään muistikortin galleriasta mobiilisähköpostin liitteeksi, jonka vastaanottava Picasa-palvelu sitten taltioi verkkoon. Siinä kaikki. Näet futis-Fannimme täällä.

    ..vai huomaamaton?

    Missä on arjen tietoyhteiskunta kun joku haluaa hoitaa virallisia asioitaan, ts. "asioida viranomaisissa"? Sanoisin, että olemme suurelta osalta vielä palasina tiedon valtatien pusikoissa.

    Edellä kuvaamani arjen tietoyhteiskuntateot edustavat enemmänkin viihdekäyttöä. En suoranaisesti näe valtiokonsernin hinkuvan moisille markkinoille, mutta opittavaa meillä on. Miten kansalaiset tahtovat toimia, jakaa edelleen löytämäänsä tietoa tai hömppää? Mistä se tieto edes löytyy? Meitäkin kaivataan mukaan, se on selvä.

    Sosiaalinen media on oiva, ymmärtääkseni juuri Web2.0-tyyppisesti toimiva alusta tai ympäristö vaikkapa osaamisverkostoille. Niissä taas voi syntyä rajattomasti uutta, reaaliajassa ja nopeasti.

    Julkishallinto on vielä kuin mammutti, joka ei nopeasti käänny kuin ylösalaisin. Kun se raukka vielä rampautuu budjettimomenttien siilouttamana, ainoa tapa päästä yli noiden siilorajojen on saada siilojen vartijoille yhteinen näkemys. Sitä rakentaa osaltaan SADe-ohjelma - ja yhteistä näkemystä vauhdittaa myös sosiaalinen media.

    Vuoden blogikokemuksestani nostankin päällimmäiseksi juuri verkostoitumisen. Verkosto on oman asiantuntemuksen rikastamista vertaisten vastaavalla pääomalla. Seuraava vaihe on liittää oma osaaminen osaksi toisten jo olemassa olevia alustoja.

    Siten ajatukset leviävät. Ensin oli Gutenbergin kirjapainotaito.
    Äsken visioin SADe-ajatteluamme Arjen tietoyhteiskunta -blogissa.

    maanantai 5. heinäkuuta 2010

    Palvelupolulla arjen tietoyhteiskunnassa

    Tavoitetilassa tietoyhteiskunta on vain klikkauksen päässä, ja sinne pääsee myös omenapuun alla loikoillessaan.

    Nyt vien kesäisen lukijani eräälle palvelupolulle arjen tietoyhteiskunnassa.

    Tarina alkaa kesäisenä aamuna tekstiviestin piippauksesta. Kappas, Hesarin asiakaspalvelusta.. tämähän on jännää! No joo, niin oli: "Lasku erääntynyt..Hesari vaarassa".

    Tunnollisena suomalaisena sain tietysti hipulin. Mutta toisaalta, erinomainen palvelu että kertoivat! Muussa tapauksessa olisin huomannut asian puuttuvana Hesarina tai seuraavalla kerralla verkkopankissa tai vasta lomani jälkeen - tai ulosottofirman armottomana kirjeenä. Häpeän punan värjätessä poskiani aloin penkoa vimmatusti muistini komeroita:
    1. En muista nähneeni paperilaskua ennen lomalle lähtöä.
    a) Olen hukannut sen postin joukosta
    b) En ole saanut sitä ensinkään
    Mutta hetkinen, enkös minä viimeksi juuri Hesaria maksaessani riemastunut tarjousta "Tämänkin laskun saa nyt eLaskuna"?! Siis
    2. Eikö muka lasku ole verkkopankissani maksettuna?
    a) eLasku odottaa edelleen hyväksyntääni
    b) eLaskua ei ole koskaan tullut
    No, pulssi tasaantui hiljalleen ja järki voitti: nyt osoitteeksi Hs.fi ja omiin tietoihin tutkimaan laskua, joka siellä taatusti on, tietoyhteiskunta-aikaa kun elämme.

    Vaan eipä ollut! Hyvää siellä oli kokonaiskuva: millainen on tilaukseni ja laskutusjakso, mutta itse laskuun en päässyt käsiksi. Ja karhu ilman laskun tietoja taas on .. no, korkeintaan puoli asiaa. Siis soittamaan.

    Palvelupolku on rakennettava asiakkaan ympärille, ja erilaisten palvelutapahtumien on vastattava asiakkaan tarpeeseen, suorastaan synnyttävä asiakkaan tarpeesta. Ellei tarvetta ymmärretä tai huomata, syntyy hyllysovelluksia, kuten Max Mickelsson mainiossa Arjen tietoyhteiskunta -blogissaan kuvaa.

    Ni är ännu i kö

    10 minuutin odotuksen jälkeen sain henkilökohtaista puhelinpalvelua ja lupauksen että lasku lähetetään saman tien sähköpostiini.

    Erinomaisesti integroitu asiakastieto taisi yhdistää minut soittajana puhelinnumeroni avulla omaan lehden tilausnumerooni (asiakasnumerooni), sillä en ainakaan muista että minulta olisi sitä kysytty. Numeron olin toki syöttänyt nettipalvelussa omiin tietoihini päästäkseni.

    Palvelukokemus on erinomainen, kun eri palvelukanavien väliset raja-aidat kaadetaan. Ei siis ajatella, että Kotipellon on syötettävä asiakasnumeronsa jokaisen huoneen ovella uudelleen, vaan että hänen asiakastietonsa ovat kaikkien kanavien käytössä.

    Itse puhelumme oli vähän arvailua puolin ja toisin: "Voi olla että olette valinnut eLaskun viime vuonna, mutta tilauslaskuihin eLasku on tullut vasta tänä keväänä." Ilmankos verkkopankistani löytyi Hesarin perässä uppo-outo termi ilmoituslasku. Pah, minä mitään ilmoitustilaa osta, mutta luotin luonnollisesti tilausjakson maksamista seuranneeseen eLaskutarjoukseen: tilauslaskua olin juuri maksanut. (Lue lisää eLaskusta)

    Eikä tämä ole eka kerta, kun eLaskun saaminen ei sujukaan, vaikka verkkopankissa siltä vaikuttaa. Pienen ihmisen ymmärrys ja luottamus vain joutuvat koetukselle, kun hän arpoo, tuleeko se lasku nyt vai ei. Tarvitaan melkoista siviilirohkeutta, jotta uskaltaa luottaa maksamisessa vain hyvään tuuriin, netissä tunteeseen että kaipa tuo onnistui..

    Minulle se maksoi, totta kai, 5 euroa muistutusmaksuna.

    Kopiointia vai integrointia?

    Sähköposti kilahti sitten varttia myöhemmin. Meilissä oli laskumaisen objektin sijasta tietoa peräkkäisillä riveillä. Verkkopankkikin oli jo heittänyt minut ulos. Sitten vain takaisin sisään, toinen ikkuna auki meiliä varten ja toinen pankille - ja kopioimaan tarvittavat tiedot ikkunasta toiseen.

    Tämä taitaa valitettavasti olla palvelujen integraation aste tämän päivän tietoyhteiskunta-Suomessa. Sama Ctrl-C/Ctrl-V -jippo on avain myös meillä kiinteistövälittäjien sähköiseen varainsiirtoveroilmoitukseen.

    Onko siis ihme, jos edistyksellisimmät sanovat uppiniskaisesti "Ei kiitos" ja jatkavat paperilla. Jos sähköistymisen esteet ovat liian suuret tai edut liian pienet verrattuna koituneeseen vaivaan, ei kauppoja synny.

    Asiakkaan tiedot ovat hänen!

    Olen myös Saunalahden asiakas. Oma-Saunalahdessa rakastan sitä, miten liittymien hallinta ja vaihto hoituvat ja puhelutiedot tarkistuvat näpsästi netissä.


    Palvelussa voi katsella omia tietoja ja vaikkapa menneitä laskuja. No tähän nyt ei ole tarvetta, vannoin.. mutta niin vain ääni kellossa muuttui. Erinomainen keksintö on ns. maksunappi: laskun voi maksaa myös Saunalahdessa ollessaan, valitse vain oman pankkisi kuvake ja maksa pois. Ja, ainakin viimeksi kun palkkani oli maksettu väärin, tarpeeseen tuli myös mahdollisuus siirtää eräpäivää =)

    Siksi perinteinen markkinointi kannattaa vasta, kun palvelupolku on kunnossa. Siksi siilorajojen puhkominen on intohimoni.

    perjantai 2. heinäkuuta 2010

    Kauppa-autosta tietoyhteiskuntaan

    Keskellä maalaismaisemaa kapean kylätien liikenteen saattaa vielä seisauttaa kauppa-auto. Mikä palvelumuoto!

    Paikallinen kyläkauppias palvelee koko kylän, myös ne huonojalkaiset mummot ja papat.

    Keskustan sekatavaraliikkeessä myydään jo Nokiat ja maidot, pesuaineet ja lypsykoneen varakumit, tilaamalla saa erikoisemmatkin tavarat kotipitäjästä. Mutta kauppias kokee asiakseen toimittaa kahvit, leivät ja maito perille pienempäänkin torppaan.

    Siitä ajatukseni ajautuivat tietoyhteiskuntaan. Emmekö me rakenna ihan samaa? Purkitamme rutiinipalvelun nettiin kiireisten käytettäviksi. Väljennämme samalla puhelinlinjat auki niille, jotka asioivat mieluummin ihmisen kanssa
    On niin paljon mukavampi kun voi heti kysyä, jos ei ymmärrä jotain
    Ja toimistot, olkootkin keskitettyinä maakuntien ruuhkakeskuksiin, ovat avoinna niille tapauksille, kun virkailijan on nähtävä paperit. Tai asiakas tarvitsee tulkinta-apua. Tai asia nyt vain on niin monimutkainen.

    Jotta asiointi joka kanavassa olisi sujuvaa, pitää kullakin kanavan hyllyllä olla juuri ne tavarat, jotka siellä tarvitaan. Tehokkuuden lisäämiseksi ylimääräisiä ei tarvita; varastossa ei tavaraa kannata seisottaa. Hyvä kauppias tuntee asiakaskuntansa.

    Kärjistäen: kauppa-autossa ei kuljetella turhan päiten nokialaisia, reikäleipä riittää. Ja toisaalta, jos paikallisen kylpylän tapahtumalistalla olisi vaikkapa ICT-seminaari, ei siellä kannattane kaupitella niitä herttaisia mummon vaaleanpunaisia pöksyjä tai paapan Kilta-toppaa. Luulen.

    Mutta kyllä maalla on mukavaa!