Juttu kumpuaa siitä, kun yritin lounasaikaan ruokakaupan pikakassalle. No, eihän se vetänyt. Mutta sainkin parempaa: osuin loistokassalle.
Loistoasiakaspalvelija on sellainen, joka nauttii työstään ja on itsensä kanssa sinut. Tämä kassa oli iloinen kaveri, joka toivotti päivää jokaiselle hieman eri sanoin; vaimentelikin vähän, jos vastaanotto ostajan puolella oli jäisempi.
Sitten tuli oma vuoroni. Jänskätti vähän, tiedättehän, mitähän veikeää se mulle keksii..
"Terve, onpa mukava nähdä aurinkoinen hymy!"
Ällistys, yllätys, pysähdys. (Vähän niinkuin näkiköhän kukaan..vastaa nyt, sano jotain!) - Kiitos.. mikä ettei, kun täällä on näin mukavat tervehdykset kaikille, sain sentään soperrettua.
"Tunne on molemminpuolinen", vastasi hän.
Hänen kommentistaan vedin sen johtopäätöksen, että hymy oli hänelle harvinaista herkkua. Missä ovat käytöstapamme?! Eikö ystävälliseen kohteluun kuulu vastata "samalla mitalla"? Kun katselin ympärilleni, ei yksikään kohtaamani katse muuttunut "näkemiseksi", ihmisten väliseksi kohtaamiseksi. Kaikki olivat totisen tuimia, kuin olisivat väistelemässä sala-ampujan luoteja.
Ratikassa tunnelmiaan purki isoon ääneen pieni ryppyinen rouva rollaattorin kanssa. "Ei ole minulla varaa tuonne", huuteli hän ja viittasi oopperataloon, "ei ole, vaikka kaksi kotia olen maksanut sotakorvauksina naapuriin. Maksakaa muutkin matkanne ja tv-lupanne!" hän vaati.
Mutta niin vain hyvästeli minut, tuimista puheistaan huolimatta: "Näkemiin".
Pitäisiköhän meidän ihan yksinkertaisesti vain alkaa huomata toisiamme enemmän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti