Muistiinpanoja musiikkiopista

Minulla oli pääsiäisenä yksi tehtävä. Etsiä vaarin säveltämän Itäkylän laulun nuotit. Tiesin kyllä vaarini hyväksi puhujaksi, varsinainen kyläaktiivi oli aikanaan luomassa nuorisoseuraa, osuuskauppaa ja -meijeriä. Musikanttina en häntä tuntenut.

Onneksi kyläläiset tunsivat eivätkä olleet sukupolvienkaan vierittyä unohtaneet!

Varaston perukoilla vastaan tuli aarteita. En ollut koskaan nähnyt edes mummun ja vaarin hääkuvaa. Lapsuuteni vierailuilla esillä oli ollut vain heidän 60-vuotiskuvansa. Siinä isovanhemmat olivat sellaisena, kuin minä heidät aina tunsin. Ja nyt he yhtäkkiä olivat edessäni tässä potretissa, kihlaparina Pietarsaaressa.

Aamunavauksia ja sotahistoriaa

Mummun aamunavaus lokakuulta 1962. Lempeää opastusta lapsille työpäivän aluksi ja koko elämän varrelle.

Vaarin alikersanttina 1940 saama kirje marsalkka Mannerheimiltä. Pioneeripataljoonan "jäljelle jääneet" vuonna 1980. Kymmeniä valokuvia eri vuosikymmeniltä eri tilanteista, joihin vaari aina tallensi osallistujat ja tilanteet. Hänen jäljiltään kuvan kääntöpuoli on lähes aina täynnä tekstiä jälkipolvien iloksi.

Seminaarikuvia ja esitelmiä

Valokuva Tornion seminaarista, jonka viereen mummu on kirjoittanut "Mattikin pääsi mukaan".. Kun katselin noita aikansa nuoria Tornionjokivarressa, kirposi huuliltani aito ihmetys. Voi, enhän tunne teitä ollenkaan!

Mummun vihko vuodelta 1927 sisälsi muistiinpanoja musiikkiopista. Alakansakoulun teorian alkeet opetusopillisine asteineen. Kamarimusiikkia, soittokuntalajeja ja partituureja.. Wau!

Toiseen vihkoon oli tallennettu eri käsialalla vaarin esitelmä nuorisoseuran kerhoiltaan helmikuussa 1933. Se alkoi musiikin merkityksestä vuosituhanten varrella, alleviivasi laulun vaikuttavuutta nykyihmisenkin (silloin karjapolulla tallustelleen!) elämässä ja huipentui ohjeisiin tulkinnasta ja hengittämisen tekniikasta.

Ja oivalluksia omasta itsestä

Päiväkirjamaisemmat merkinnät ovat vielä kokonaan lukematta, mutta jo näistä esivanhempieni muistiinmerkinnöistä ällistyn ja tunnen tulleeni kotiin. Tunnistan paljon itseäni. Opastamisen onni, vaikuttamisen vimma; itse löytämiensä aarteiden jakaminen muillekin.

Siksi minä siis päädyin frameille. Pitämään puhetta jo ala-asteen kevätjuhlassa. Yläasteen aikaan Pietolan karjapiiaksi Nuorisoseuran kesänäytelmään. "Sinkä takia" pidin kaikin voimin vetoavan aamunavaukseni (ks. Sanoja vuosien takaa) syksyllä 1988.

Blogiin tallentaminen on minun tapani jakaa omastani, rakentaa jälkipolvia. Se kulukoo suvuus'.

Minä muuten löysin sen laulun kadonneet nuotit.
"Uusintakantaesitys" on luvassa äitienpäivänä
Itäkylän koulun 100-vuotisjuhlassa.

Meikkiä, mäntysuopaa ja hitaita muutoksia

Tänään vietetään meikitöntä päivää, muistutti työkaveri koko yhteisöämme. Hyvä ajatus, tuumin, liitin tempauksen samaan sarjaan autottoman ja lihattoman päivän kanssa. Osallistun..ko..han..

Uutinen on uskottava: kaikki kemikaalit, joita itseemme aamulla sivelemme, peseytyvät viimeistään illan suihkussa viemäriin - ja luontoon. Huolestuttavaa on se, millaisia hormonivaikutuksia jäämämme aiheuttavat.

Vesistö vei aatokseni lapsuuteeni. Mummu ja vaari tulivat aina kesäksi mökille, ja yhdessä saunottiin ja uitiin sydämen kyllyydestä.

Muistan, millä hartaudella vaari vaahdotti koko päänsä mäntysuovalla. En pitänyt sen hajusta, mutta stoppi siitä tuli vasta, kun ymmärsin että minä olen nainen. Leimauduin mieluummin Camay-mainoksen kaunottareen kuin päivällä pestyyn keittiön räsymattoon. (Enkä muuten vieläkään pidä vastapestyn maton mäntysuovan tuoksusta sisällä)

Biologian opettaja-isäni vastusti aerosolideodorantteja, joita kaverieni isosiskot jo saivat käyttää. Suihkutettava dödö merkitsi minulle aikuistumista - mutta isän huolelliset perustelut saivat aikaan sen, etten koskaan valinnut sitä kaupan hyllystä. Tottumus on siis toinen luonto.

Mutta nuo asenteet! Ne ovat hitaita muuttaa, ja kulutustottumukset ovat naimisissa asenteiden ja niiden takana piilottelevien tunteidenkin kanssa. Tiedostaminen on ensi askel, tunnusti jo Paasikivi aikanaan - mutta työtä on jatkettava.

Tänään en vielä osallistunut meikittömään päivään.

Kuva: Camay-mainos YouTubesta ei ole lapsena näkemäni mutta toistaa tunnelman. I rest my case :)

Asiakaspalvelu ja umpimielinen kansanluonne

Tänään ihmettelin taas suomalaista kansanluonnetta. On totta, että tämä katajainen kansa on kokenut talvisodan. Mutta suurin osa meistä on enää vain lukenut siitä historian kirjoista, miksi siis kaikki mököttävät?

Juttu kumpuaa siitä, kun yritin lounasaikaan ruokakaupan pikakassalle. No, eihän se vetänyt. Mutta sainkin parempaa: osuin loistokassalle.

Loistoasiakaspalvelija on sellainen, joka nauttii työstään ja on itsensä kanssa sinut. Tämä kassa oli iloinen kaveri, joka toivotti päivää jokaiselle hieman eri sanoin; vaimentelikin vähän, jos vastaanotto ostajan puolella oli jäisempi.

Sitten tuli oma vuoroni. Jänskätti vähän, tiedättehän, mitähän veikeää se mulle keksii..

"Terve, onpa mukava nähdä aurinkoinen hymy!"

Ällistys, yllätys, pysähdys. (Vähän niinkuin näkiköhän kukaan..vastaa nyt, sano jotain!) - Kiitos.. mikä ettei, kun täällä on näin mukavat tervehdykset kaikille, sain sentään soperrettua.

"Tunne on molemminpuolinen", vastasi hän.

Hänen kommentistaan vedin sen johtopäätöksen, että hymy oli hänelle harvinaista herkkua. Missä ovat käytöstapamme?! Eikö ystävälliseen kohteluun kuulu vastata "samalla mitalla"? Kun katselin ympärilleni, ei yksikään kohtaamani katse muuttunut "näkemiseksi", ihmisten väliseksi kohtaamiseksi. Kaikki olivat totisen tuimia, kuin olisivat väistelemässä sala-ampujan luoteja.

Ratikassa tunnelmiaan purki isoon ääneen pieni ryppyinen rouva rollaattorin kanssa. "Ei ole minulla varaa tuonne", huuteli hän ja viittasi oopperataloon, "ei ole, vaikka kaksi kotia olen maksanut sotakorvauksina naapuriin. Maksakaa muutkin matkanne ja tv-lupanne!" hän vaati.

Mutta niin vain hyvästeli minut, tuimista puheistaan huolimatta: "Näkemiin".

Pitäisiköhän meidän ihan yksinkertaisesti vain alkaa huomata toisiamme enemmän?

Sanoja vuosien takaa

Kesällä Sydän paikaltaan -blogiyhteisössä esitettiin kysymys, miten minusta tuli "epänormaali virkamies".

Kysymys on ristiriitaisuudessaan samalla sekä kamala että mieltä lämmittävä.

Kamala siksi, että jotkut olivat onnistuneet luomaan kuvan virkamieskunnasta hirviöinä. Lämmittävää luonnollisesti se, että minut luettiin pois tuosta joukosta.

Kyllä kai se lähtee sydämestä, on osa persoonaa, vastasin.

Vastaus löytyi syvältä nuoruuden, lähes lapsuuden muistoista.

Vuoden vaihteessa voitin sisäisen hamsterini ja hävitin paljon turhia papereita, ns. muistoja. Niiden joukosta löytyi ällistyksekseni käsin kirjoitettu A5-ruutupaperi. Sen otsikkona oli koruttomasti

Aamun avaus Lappajärven yläasteella syyskuussa 1988

Muistitko äsken, mikä voima sanoissasi piileekään? Tiesitkö, miten täydellisesti voit muuttaa niiden ihmisten päivän, joiden kuullen aukaiset sanaisen arkkusi?

Joku on joskus sanonut, että sanottua sanaa tai ammuttua nuolta ei saa takaisin. Miten toivottoman myöhäistä onkaan puraista huuleensa kun jo näkee isän jähmettyvän paikoilleen. Tai kun äidin silmäkulma kostuu ja hän pyyhkäisee vaivihkaa muka roskaa pois. Tai kun kaveri vavahtaa, kuin olisit oikeasti lyönyt.

Jokainen kerta jättää jäljen. Jokainen sana rakentaa pienen palan panssaria toisen tunteiden ympärille. Aikaan ennen nälväisyä ei voi palata. Ja jonain päivänä olet itse murentanut sen vahvan pohjan, jolla suhteenne on ollut.

Meidän pitäisi aina miettiä - varsinkin silloin, kun oikein suututtaa - saanko minä motkottamisellani tai rähjäämiselläni tosiaan aikaan muutoksen vai onko seurauksena vain paha mieli toiselle.

Ei meillä ole oikeutta pahoittaa kenenkään mieltä, ei sitä kukaan kaipaa. Kyllä meillä kaikilla on joka päivä ihan tarpeeksi vaikeuksia ja murheita omasta takaa.. ROHKAISUA tässä tarvittaisiin.

Kirjoitan tätä siksi, että kannan huolta ihmisyydestä. Kun länsimäinen ihminen vannoo yksilöllisen vapautensa nimissä voivansa polkea jalkoihinsa kaikki vanhat arvot, kilpajuoksussa korkeimmille palkintopalleille jää aina jalkoihin myös toinen ihminen. Ja toisaalta ihmisyyden puolustaminen alkaa pienistä asioista. Jokaisella valinnallamme - sanallamme - on merkitys.

Pientä esimakua rohkaisun voimasta näemme tuskaisen sydämen taistelun tauottua samaisen blogin kommentissa.

Muistan kuinka jännittynyt olin pienen puheeni lopussa, kuinka sydän hakkasi, kun sanoin mikrofoniin loppusanat palatakseni sitten luokkaan: Murheetonta päivää meille kaikille!

Tänään haluan toivoa meille kaikille
Murheetonta ja lähimmäistä rakastavaa vuotta 2011!

Ihminen 2.0

Muutama kuukausi sitten olin tilanteessa joka muistutti lähinnä Ranskan hovia. Juonittelua, valheita, pahan puhumista. Kukaan ei sentään kuollut..

Tätäkö on Ihmisyys vuonna 2010, muistan kauhistelleeni. Sitten törmäsin uusimpaan Robin Hoodiin.

Rise and rise again..until lambs become lions

Katsoin traileria ja ihmettelin siinä puhuttuja sanoja. Ne olivat täynnä lupausta paremmasta. Kirjoitin ne muistiin etten unohtaisi.

Empower every man and you'll gain strength.
Are you ready to be who you are?

Tuohan kuulostaa tutulta... Onko Robin Hood sosiaalisessa mediassa?

Viime viikolla kävin mukavia *keskusteluja* Scott Gouldin kanssa. Pohdimme, mikä estää ihmisiä jakamasta, miksi ihmiset pelkäävät yhteistyötä. Scott aikoo blogata aiheesta.

Olemme eläneet vuosikymmenen verran huikeaa rikkautta ja ahneutta. Varallisuus varastaa ihmisyyden, sanovat humanistit, jokainen pitäköön huolen itsestään, kuuluu komento. Jopa sosiaalisessa mediassa heidän sanotaan vain julistavan omaa itseään: Minä-Minä-Minä!

Onneksi minulla on myös toiseen suuntaan viittaavia kokemuksia.

Ystäväni käynnisti sodan Down-sisarensa puolesta, aseinaan blogi (F), Twitter ja Facebook. Ensimmäisen viikon jälkeen Sydän paikaltaan on kerännyt jo oivan tukijoukon taakseen.

Anjan kysymys on, mikseivät virkamiehet välitä. Itse olen murehtinut samaa hieman toisesta näkökulmasta: on kuin virkamiehet eivät uskaltaisi seistä sanojensa takana tai edes ajatella itse. Uudessa hallinnossa (Gov 2.0) perinteinen passiivisuus "Et tee mitään ellei erikseen ole käsketty" kelpaa enää luusereille.

Kunnon intohimo saa yhä ihmisen ojentamaan kätensä toiselle ja ylittämään omia mukavuusrajojaan.

Katsoin viime viikolla Griff Rhys Jonesin ohjelman Sydneystä. Vaikka materia on kaupungissa äärimmäisen tärkeää, haastateltu naisporukka oli valmis luopumaan materiasta ystäviensä vuoksi.

Yksi heistä kertoi, mihin asti tuo ystävyys venyy. Kun hänen miehensä sairastui syöpään, heidän ystävänsä keräsivät puoli miljoonaa jotta tämä pääsisi hoidettavaksi Amerikkaan. Hän parani.

Sitä on Ihmisyys 2.0
Välittämistä. Sitä että asettaa toisen etusijalle. Elämää.