Hyvinvointivaltio kaatuu keisarin peukaloon?

Viime viikko vei aatokset kolmen ja puolen vuoden taakse. Muistatteko vielä sen ajan Suomessa, kun jakamistalous alkoi vasta putkahdella esille? Kun verkko vasta uhkasi viedä verotulot ulkomaille ja hyvinvointiyhteiskunta jatkoi korskeaa menoaan?

Jo vuosia erilaiset näkijät ovat esitelleet innovatiivisia aloitteita eri alojen viranomaisille. Raivanneet esteitä tieltään - muotoilleet palveluja puolestamme! Menestys on ollut huono, sillä voimassa oleva lainsäädäntö toimii kuin aallonmurtaja. "Ei käy", johon jokainen idea kaatuu.

Eilen minulle soitti yrittäjä. Hän kyseli, miten voisi integroida oman verkkobisneksensä veron palveluihin, joita sen asiakkaat tarvitsevat. Alan yrityksiä on kuulemma jo lähtenyt Suomesta, kun verkossa ei tarvitse maksaa veroja. Mutta ei hän: "Me halutaan pysyä täällä, ja jos veroasiat saadaan hoitumaan meidän asiakkaiden tarvitsemalla tavalla, me uskotaan että Suomikin voi hyvin." -Työ 2.0 vaatii uutta myös viranomaisilta 22.3.2011

Viime viikolla etsittiin sosiaaliturvaan uusia ratkaisuja. Tapasin Digile-seminaarissa blogini yrittäjän. Hän kertoi, että verokorttiongelma saatiin lopulta ratkaistua. Paperina ja käsityönä. On kai aika etsiä tälle vuosituhannelle kuuluvia ratkaisuja?!

Missä muutos tehdään?

Olemassa oleva toimivalta ei salli oman alueen muuttamista (luonnollisesti, muutenhan verottaja muuttaisi sääntöjä lennosta?). Toimivalta annetaan ylhäältä.

Tässä kohtaa muuri näyttää ylitsekiipeämättömältä. Koska ongelmat ovat järjestään toimialarajat ylittäviä, ei riitä että asiansa lobbaa yhdelle osaajalle tai etujärjestölle. Tarvitaan enemmän. Huhuilen Muutosagentteja apuun..

Esimerkki palkkahallinnosta

Palkkahallintoa voi pitää talouden verenkierron ytimenä, siis sydämenä (ja viranomaisraportointia sepelvaltimotukoksena?). Lainsäädännöllisesti sen vastuut ulottuvat ainakin neljän ministeriön säätelyvaltikan alle. (Siksiköhän pelkän Tulorekisterihankkeen pystyttämiseen on kulunut jo kaksi vuotta?)

Palkkahallinnon sanastotyössä olemme jo koonneet siiloista tekijätason virkamiehet murtamaan "rasvatukkeumia" yhteentoimivuuden tieltä. Olemme antaneet käsitetason muutosehdotuksia muutamaan lainsäädäntöhankkeeseen. Mutta miten ne otetaan vastaan?

Mitä keisarin peukalo sanoo?

Jotta muutos syntyy, pitää päätösvallan omaavan tahon tiedostaa, että muutokselle on tarve. Pitää osata nähdä oman organisaation muurin yli, se kuuluisa iso kuva.

Sillä jos päättäjä tihrustaa ympäröivään yhteiskuntaan vain omasta näkökulmastaan eikä muutostarvetta omassa organisaatiossa näy (vielä), tämän ajan keisari kääntää peukkunsa alas.

Palvelupalaute on kuin lastaan kannustava äiti

Viikonloppuna päivittelin pari mobiiliappsiani ajan tasalle. Toisessa oli maksukortti vanhentumassa, ja piti tallettaa uudet tiedot. Toisessa piti ladata historia uudistettuun appsiin, minkä jälkeen vanhan sai tuhota.

Kumpikin ovat tekemisenä jotain sellaista, mitä ainakin pc-maailmassa olen tottunut kavahtamaan. Ei se onnistu kuitenkaan. Vaikka ne kuinka lupaavat ohjata askel kerrallaan, jossain kohtaa uusi ikkuna katoaa, enkä pääse klikkaamaan etenemisen kannalta kriittistä nappulaa. Tai ladattu kilke on tallentunut johonkin sellaiseen kansioon, ettei se konsaan löydy mistään.

Toisin kävi. Pienillä - ja hämmästyttävän yhdenmukaisilla! - visuaalisilla elementeillä saatiin käyttäjän varmistumaan siitä, että homma on hoidossa.

Vihreä "pukki" tai oikein-merkki on kaikille kouluaisille tuttu juttu. Ja jälkimmäisessä tehtävässä vielä sanallinen varmistus ruudun alareunassa varmistaa, että "nyt voit deletoida sen vanhan ohjelman". Tästä ei voi erehtyä.

En tiedä, millä tekniikalla moinen eri-ikäisiin mobiileihin appseihin eri puolilta maailmaa oli toteutettu, mutta verottajankin verkkopalvelut moisia kaipaisivat.

Epävarmuus kun on useimmiten iso este, ainakin silloin kun on kyse omista rahoista. Ja apukin on noin helposti saatavilla.

Hyviä palvelumuotoiluja sitten vain viranomaisillekin!

Ylikuntoiset siilot kuristavat (hyvinvointi)yhteiskunnan

Teen töitä muutosprojektissa, jonka lopputuloksena on mm. hallintamalli. Tämä on jo toinen hallintamallini muutaman vuoden sisään, jonka siivilleen saattamista säestän kaihoisalla nyyhkäisyllä. Sinne menee, suoraan hyllylle pölyttymään.

Meinaatko todella että meidän tehtävä on kouluttaa johtoa?

Edustan koulukuntaa, joka ei usko viestintään erillisenä toimintona. En vaikka (tai ehkä juuri siksi) olen työskennellyt sellaisessa suurimman osan työuraani.

Minä uskon kommunikaatioon. Siihen että saman aiheen ympärillä työskentelevät viisastavat toinen toistaan, jakavat yhteistä tietoa. Sellaisella työnteolla ei ole mitään tekemistä viestinnän kanssa. Juuri ja juuri voisin sallia sitä kutsuttavan työviestinnäksi.

Viestintä linjaorganisaatioon suunnitellaan ja toteutetaan hanketoimiston tai muutosjohtaminen-vastuualueen kanssa. 

On totta, että kun tietty toiminto nostetaan erilliseksi, sen osaamiseen ja välinetukeen voidaan panostaa johdetummin. Mutta suurempi on osaoptimoinnin vaara, sanon minä. Että (tuki)funktiosta(kin) kasvaa itsetarkoitus, jota toisten on tarkoitus kunnioittaa ja palvella omilla teoillaan.

Ja kas, yhtäkkiä ydintoiminnot saavat ulkoistetut tehtävänsä takaisin. Kustannuksista välittämättä. Nyt viilataankin tukitoimintojen prosessit kuntoon.

Viestintä on kuollut. Yhteiskunta kuristuu

Kesän uutisvirran kestotäky on ollut normitalkoot. Ruokolahden leijona on jäänyt totisesti toiseksi:

• Tavarakimppakyyti viiden lain verran umpisolmussa 
• Palkittu työyhteisö onkin työsuojelullisesti vaarallinen
• Traktorilla ei saakaan enää kuljettaa kaverin venettä
• Leikkipuistot, joissa keinun korkeus maasta ylittää sallitun, on purettava
• Pillimehugate..

A-Studio alkoi kerätä tarinoita suomalaisesta säädösviidakosta. Toivottavasti normiviilaus ehtii ajoissa.

Luulen nimittäin, että kaiken kuvaamani järjettömyyden taustalta löytyy sama osaoptimoinnin kirous. Viilataan oma siilo niin timmiin kuntoon, että kohde kuristuu. Kuristumassa on suomalainen hyvinvointiyhteiskunta.

Eikä konsaan kehdostaan nousse suomalainen yrittäjyys, vaikka sen nimiin koko valtioneuvosto ja hallitusohjelma vannoo..

Odotellaan sitten sitä kiirastulta (sanoi Alf Rehn).

Verkossa: tunteeko palvelu minut vai ei?

Verottajan tukipyyntölomake

Jatkoin tuoreeltaan eilen omien tietojeni käpistelyä kauppaketjun verkkopalvelussa. Törmäsin herkullisesti MyDataa sivuavaan aiheeseen ja päätin antaa palautetta. Linkki palautelomakkeeseenkin löytyi sutjakkaasti, ja eikun sanaista arkkua aukaisemaan.

Mutta eikö mitä: 2048-merkkisen palautekentän alla oli 7 kenttää typötyhjinä: Nimi (Etu- ja sukunimi, kiitos), Katuosoite, Postinumero, Postitoimipaikka, Jäsennumero, Sähköposti ja vielä Puhelinnumero.

Mitä ihmettä?! Olin juuri tallentanut samat tiedot toistamiseen kauppaketjun toista palvelua varten luomaani erilliseen käyttäjätunnukseen ja tuoreeltaan tunnistautuneena tässä verkkopalvelussa.. ja kun haluan antaa asioidessani palautetta, minun pitää kertoa vielä kerran, kuka olen?!

Verenpaineen tasaannuttua muistin, että täsmälleen sama kökkö piirre vaivaa valitettavasti myös verottajan sähköisiin asiointipalveluihin luomaamme tukipyyntöpalvelua. Alussa ryhmittelemme kysyjää, ja aivan lopuksi pyydämme pakollisena myös nimen ja sähköpostiosoitteen.

Tunnistusta ei saada muka siirrettyä palvelusta toiseen, niin että pohjatiedot seuraisivat mukana?!

Asiakkaana on pakko sanoa, että moinen ei ole mitenkään omiaan herättämään luottamusta. Verottajaan luotetaan, ja se on meidän etumme - mutta olen vastannut vuosien varrella muutamankin viestin, miksi asioinnista tuleva asiakas yhtäkkiä käy meille aivan vieraaksi :(

Missään tapauksessa moinen ei ole sujuvaa palvelua, ja aivan taatusti se on kansantaloudellisesti typerää. Mikä neuvoksi?

Verkossa: kun identiteetti menee solmuun

Kuva ei liity blogini verkkokauppaan. 

Verkkokauppa kysyi aikanaan kauppaketjussa käyttämäni asiakkuustietoni ja samalla syntyi käyttäjätunnus. Ketjun uutukaiseen mobiilipalveluun puolestaan kuuluivat myös verkkopankkitoiminnot, ja meni hetki ennen kuin oivalsin eron henkilökohtaisen asioinnin ja perhekohtaisen asiakkuuden välillä. Sain silti auki oman mobiilini. Mutta tänään karahdin karille niin että ropsahti.

Oli tarkoitukseni tarkastella perheen saamaa asiakaspostia. Mistä pääsee sisään ja millä? Missä koko kirjautuminen luuraa..? Aikani ohjeita tankattuani oivalsin, että verkkokauppa ja asiakastietoja koordinoiva verkkopalvelu käyttävät samaa tunnusta:

Käyttäjätunnus on koko ryhmän yhteiskäyttöinen
tunnistamisratkaisu eri verkkopalveluihin.

Koska minulla jo käyttäjätunnus oli (vaikkakin vasta verkkokauppaan), deduktiivinen päättelyni vakuutti, ettei uutta käyttäjätunnusta tarvita. Toisin kävi. Käyttäjätunnuksessa ja/tai salasanassa on virhe. Arvelin salasanan näppäilyvirhettä, käyttäjätunnus oli tarkoitus pitää samana. Ei ole tällaista asiakastiliä, tuli vastaus.

Palasin nöyrästi luomaan uutta käyttäjätunnusta (palvelujen verkosto kun lupasi eri paikoissa yhdistää asiakastiedot) vahvan tunnistamisen avulla. Sitten vahinko jo löytyikin:

Käyttäjätunnuksessa sallitaan vain pienet kirjaimet, numerot sekä..

Niinpä loin uuden käyttäjätunnuksen. Arvatkaapa, miten kävi verkkokaupassa? Jep. Ei auennut. Verkkokauppa toimii edelleen sillä aikanaan luomallani tunnuksella. Sillä jossa on ne isot kirjaimet :)


Ps. Ei verkon ja mobiilinkaan välinen ovi aina auki ole. Loin viime viikolla erään terveys-appsin perustiedot mobiilin sijasta verkkopalvelussa, mobiili kun takkusi. Seuraus: verkossa luomani tunnus ei toimi mobiilissa. Se siitä yhteiskäyttöisyydestä ja monikanavaisuudesta.

Ahneus voittaa tunnollisuuden 6-0?

Kirjasin viimeksi konkareiden kertomaa rakennustyömailta. Peräsimme syitä ja ihmettelimme vastuita - tai pikemminkin niiden puitteita. Tänään luin vanhaa Hesaria (19.4.2014), ja löysin puuttuvan palasen. "Tunnollinen ei enää pärjää", julisti juttu: "Nykyään työelämässä menestyvät parhaiten ne, jotka tekevät työt nopeasti ja vähän sinnepäin."

Ennen 90-luvun lamaa "oli aikaa tehdä työnsä kunnolla ja tarkistaa lopputulos". Enää "ei tarvitse tehdä erinomaista jälkeä. Riittää, kun taso on ok."

Mikä on riittävän ok?

Onko riittävän ok, että lämmöneristeen tehtävää täyttämään laitetaan litimärkiä villoja? Aikataulu pitää, kun ei ruveta korjaamaan jälkiä kesken oman työsuorituksen. Mikä työntekijässä, työnjohdossa, rakennustyömaan valvonnassa; yleisissä pelisäännöissä ja yritysten kulttuurissa pettää, että näin pääsee käymään?

Onko kyse vain samasta ahneuden diktatuurista, periaatteesta että on ok varastaa, kunhan ei jää kiinni? Minun vastuuni päättyy, kun jätän työmaan.

Kuka vastaa siitä, kun me suomalaiset koululaiset, työntekijät, potilaat ja asukkaat sairastumme homeesta? Kuinka kansantalous kestää?

Missä on yhteiskuntavastuu, missä johtaminen? Sillä mitä ovat ne tavoitteet, joiden vallitessa on silti ok tehdä sutta ja sekundaa? Yrityksemme ainoa tavoite oli olla valmiina siihen mennessä, kun seuraava työvaihe alkaa. Voiko todella olla tilaajan tarkoitus teettää kerrostalo tai sairaala, jossa sairastutaan ja joka pitää kohta purkaa? Kuka ne kustannukset maksaa; miten kansantalous kestää moista?

Eikö uudelleen tekeminen pitäisi laskea mukaan alkuperäiseen urakkahintaan..?!

Päivä moraalinvartijana rakennusalalla, osa 2

© Luboš Chlubný | Dreamstime.com

Viikonloppuna kolmen polven rakentajat keskustelivat päivällispöydässä. Se lähti liikkeelle homealtistuneesta ystävästäni, kattoi homekoulujen pöyristyttävän määrän ja konkretisoitui lähiseudun sairaalan katastrofaaliseen laajennusosaan ja märkiin villoihin.

Pitkin vuosia ja maanteitä tuttu näky on ollut piiskaava sade, eristevillat paljaana seinissä. Eikö rakennusvaihetta todella tarvitse suojata vedeltä? No, matka jatkuu ja ajatus unohtuu.

Kunnes lauantai-iltana kuulin omin korvin silminnäkijän lausunnon: "Sitten ne kaverit siirsivät siinä villoja ja ne valuivat vettä. Siitä huolimatta ne asennettiin paikoilleen".

Onko ihme, että homealtistus räjähtää käsiin?

Sairaalakertomus puolestaan liittyi alihankintaketjuihin ja jotenkin puutteelliseen (laadun)valvontaan. Sairaalan laajennusosa valmistui ja potilaat pääsivät sisään. Muutaman kuukauden päästä heidät rahdattiin ulos uudisrakennuksesta. Sen seinät oli revittävä alas, sillä sisään oli jäänyt huolimatonta putkityötä.

Onko ihme, että veronmaksajien rahat loppuvat?

Ehkä tämä synkistely sopii päättää matkamuistoon. Viipurin laitamilla törötti valtava uusi asuinkerrostalo mutta tyhjät ikkuna-aukot kertovat hylkäämisestä. Opas kertoi, että kalustusvaiheen käynnistyessä oli käynyt ilmi, että taloon oli unohdettu vetää viemärit.

Mitäpä sitä sitten jatkamaan, purkaa olisi pitänyt. Kuka maksaa?


Lisää vastuun kantamisen (tai kantamattomuuden) teemasta
aiemmin blogissani:
Julkishallinto = Lisäarvo - ulkoistaminen?