Arjen viidakossa on osattava kuin Indiana Jones

Jos seinälläni olisi aito Edelfelt ja olisin muuttamassa vaikka Pariisiin, tarvitsisin yli 50-vuotiaan kulttuuriesineeni maastavientiin luvan, kirjoitti Hesari. Oho. Taatusti en moista arvaisi itse.

Olen mukana SADe-ohjelman hankkeissa. Tunnen suunnilleen nekin "palvelusiilot", jotka eivät suoraan kuulu yrittämisen tai työnantajuuden aihepiiriin. Silti en arvaisi, minkä viraston puoleen kääntyä tätä lupaa hakemaan.

• Tulli toimii maahantuonnissa, ehkä viennissäkin? 
• Ulkoministeriö? ..voi se olla. 
• Entä sama paikka kuin passeilla: Poliisi! (Vaiko vallan sisäministeriö?)
• Joku muu? Jutun luettuani - museovirasto??

Jokunen vuosi sitten uutisoitiin, että hätäkeskukset ruuhkautuvat turhilla puheluilla, kun uusavuttomat kyselevät ainoassa tietämässään numerossa, mitä sattuu. Esimerkiksi, onko muusi pilalla jos yksi perunoista on huono.

Hesari uutisoi tänään myös netinkäyttötaidoista, tai pikemminkin niiden puutteesta. Huolena oli, että jos et osaa etsiä tietoa, olet vaarassa syrjäytyä työmarkkinoilta. Juttu päättyi tilastotietoon, jonka mukaan Suomessa on 25 000 iältään 45-54-vuotiasta, jotka eivät ole käyttäneet nettiä. (Muutoinhan suomalaisten netin käyttö on Euroopan kärkeä.)

Vienpä sinut aasinsilloille 

Valtiovarainministeriön sivulla SADe-ohjelmaan on lisätty sekä etäpalvelut että kansalaisen yleisneuvontapalvelu. Edellisten uutisten jälkeen voi ymmärtää vähän paremmin, miksi: demokratian on tarjottava asiointimahdollisuus taspuolisesti kaikelle kansalle.

Ollaankohan nyt huolissaan niistä, jotka eivät itse pääse nettiin mutta joiden ulottuvilta virastot sulkevat ovensa (vähäisen käytön vuoksi)?

Mitä ikinä palvelua järjestetäänkin, 25 000 kansalaista on pelottavan pieni kohdeyleisö uusien palvelujen luomiselle. Kukaan kun ei taatusti edes tiedä, miten he ovat jakautuneet Suomenniemen kaikkiin 336 kuntaan.

Oman äskettäisen Kirjasto10:n tiloissa tapahtuneen netinkäyttö-kokemukseni jälkeen olen vielä enemmän ymmälläni.

Pitääkö aina pitää keksiä jotain uutta, 
ennen kuin asioita voi parantaa? 

Emmekö hyödyntäisi valmiina olevaa ja hyvin toimivaa kirjastojen verkostoa? Eivätkö silloin tietokoneettomatkin veronsa maksaneet kansalaiset pääsisi nettiin, apunaan vieläpä tiedon etsinnän ammattilaiset?

Kokemustakin moisesta on! Arjen tietoyhteiskuntaohjelmahan pystytti jo vuonna 2005 Suomi verkossa -kampanjan kirjastoissa. Siellä kansalle esiteltiin kaikki (silloin olemassa ollut) kansalaispalvelujen tarjonta verkossa.

Vanhan virkamiehen toive olisi, että kerrankin vietäisiin asiat valmiiksi arjen tekemiseksi asti. Onko ihan pakko keksiä keskeneräisen tilalle taas uusi ismi? (Ellei siten tyydytetä tarvetta luoda ikioma hiekkalaatikko taas uusille johtajille..?)

Loppuvarauma tällä kertaa:

Anteeksi kirjastotoimi, jos ideoin työtä, joka ei kuuluisi lainkaan teille! Pahoitteluni SADe-kollegat, jos kiskon ikävästi räsymattoa altanne. En kirjoita niinkään virkamiehenä vaan kestävyysvajeesta huolestuneena veronmaksajana, joka toivoisi julkishallinnon tekevän viisaasti vaikuttavia päätöksiä.

Valheen sillan sietääkin palaa

Kaaro kirjoitti taas tapansa mukaan oivallisen kolumnin otsikolla Hyvästi valehtelijoiden klubi. Aatos alkoi Danten Jumalaisesta näytelmästä: tekopyhän valheillaan lunastama kaapu on ulkoa puhdasta kultaa mutta sisältä niin painavaa lyijyä, että se lähes luhistaa kantajansa. 

Me ihmiset olemme aikamoisia valehtelijoita, summaa kirjoittaja ja vie lukijansa tutkimusten saloihin. Liespotting-niminen tutkimus todistaa valehtelusta eri ihmissuhteissa, jopa gorillan perusolemuksessa.

Suurin osa asioista, joista me valehtelemme, koskevat ristiriitaa todellisen ja kuvitellun minämme välillä. Erotus ihanneminän ja todellisen minän välillä on nimeltään häpeä, ja tuon häpeän me koetamme selittää pois teeskentelemällä ja valehtelemalla, jopa itsellemme", Kaaro kuvaa.

Yritämme siis rakentaa valheella sillan noiden kahden minän välille, että ne yhtä olisivat.

Valheen seuralaisena on ainainen pelko. Jos jään kiinni valheesta, osaamattomuuteni paljastuu. Jos käy ilmi etten osaa, en myöskään ole kelvollinen tehtävään johon minut on palkattu. Heittääkö joku minut ulos?

Entä jos sama pelko on tarttunut meihin kaikkiin? Me valehtelijoiden klubiin hyväksytyt emme ikinä paljasta toista klubilaista, emmehän? Sillä lojaalius palkitaan - eikö niin?

Jos kaveri jää kiinni, velvollisuuteni on vaieta, etten paljastaisi häntä.

Vaikka minulla olisi kello, jota soittamalla kiinnittäisin huomion pelirikkomukseen, on sittenkin turvallisempaa jättää soittamatta. Periaate "Tee lähimmäisellesi niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän" kun pätee myös valehtelijoiden klubissa, ja niinpä kaveri voi seuraavalla kerralla pelastaa minut. Jos jään kiinni, hän vaikenee vuorostaan.

Mitä tästä seuraa työyhteisöissä? Eikö moinen varominen kurista kaiken luovuuden? Eikö mokoma yhdenmukaisuuden paine säädä yhteisöön vain yhden lain ylitse kaikkien muiden: "Ei sooloilua: yrittämisestä rangaistaan"?

"Totuus on tekevä teidät vapaaksi", sanotaan Raamatussa, ja se on totta, koska totuus ja rehellisyys vapauttavat teeskentelyn taakasta, todistaa Kaaro

ja kertoo toisesta, Eccentrics -nimisessä teoksessa kuvatusta tutkimuksesta, jonka mukaan "kylähullut" ja muut eksentrikot elävät todistettavasti vapaina - ja onnellisina. Nämä tyypit ovat tehneet tietoisen valinnan olla esittämättä jotain muuta, he tyytyvät olemaan pelotta vain sitä mitä ovat ja tavoittelevat muiden mielipiteistä piittaamatta sitä, minkä näkevät tehtäväkseen.

Kaaro kiteyttääkin kolumninsa huikeaan tulevaisuudenkuvaan:

En tarkoita tällä sanoa, että meidän kaikkien pitäisi ryhtyä kylähulluiksi, mutta en kyllä panisi vastaankaan. Saisimme varmasti viikossa aikaan enemmän uusia ajatuksia talouskriisin ja maapallon energiaongelmien ratkaisemiseksi kuin viranomaiset saavat aikaan vuodessa.

Kaikki vain siksi, että lakkasimme esittämästä ja päätimme olla rehellisiä itsellemme.

Pitäisikö kokeilla?

Olennaisen ja epäolennaisen rajalla

110 vuotta on tuottanut vallankumouksia ympäri maailmaa. Tiedon määrä on räjähtänyt - ja tekniikka on mullistanut lukemisen tavat.

Kuvassa on Päivälehti 3.6.1902, Hesari A.D. 2012. I rest my case.

Lueskelin päivän uutisia Hesarista iPhonella. Vanhukset alkavat kärsiä jo yli 15 asteen lämpötiloissa, "Ohjeita suojautumiseen saa sairaanhoitopiirin nettisivustolta". Kännykkäjutussa aktiivista linkkiä ei ollut, joten surffasin Safarilla PPSHP:n sivuille eli Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiriin.

Etusivu kanavoi tietoa sairaalaan tulijalle: päivystys, synnytys ja osastot .

Seuraavassa "kerroksessa" esiteltiin tarkemmat ohjeet yhteispäivystykseen, keisarinleikkaukseen tai eri hoitoyksiköihin. Suojautumisohjeet oli suojattu jonnekin syvemmälle. Etsintä jatkui.


Valikosta vasemmalta oli kanavoitu ohjeita potilaille ja heidän läheisilleen. Voisi sisältää hellejuttuja? Vaan ei.

Seuraava kohderyhmä oli ammattilaisille. Mikä ettei: he vasta joutuvatkin neuvomaan. Vesiperä.

Helleohjeita vain ei löytynyt.
 
Tarinan opetus?

• Satunnainen etsijä antaa sinulle kolmen klikkauksen verran aikaa onnistua perille pääsyssä. Kasvokkaisviestinnässä aikaa on ehkä kolmelle lauseelle. Vakuuta tai vaikene.
• Kun organisaatiostasi uutisoidaan, jutun täytyy löytyä myös etusivultasi. Löydy tai hukkaa lukijasi.
• Kun olet mukana yhteispalvelujen rakentamisessa, hyödynnä ihmeessä oma näyteikkunasi. Logot ja bannerit auttavat.
• Palvelut eivät vielä ole yhteneväisiä eri kanavissa. Mobiililukija putoaa vielä kärryltä. Rakenna kokonaisuus!

Ps. Ne ohjeet helteeltä suojautumiseen sijaitsevat aivan omalla verkkosivullaan. Osoite on Kuumainfo.fi. Hyvää työtä PPSHP, kiitos linkkivinkistä, HS :)  Huoletonta kesää!

Neljäs valtiomahti pistää töpinäksi

Hesarin pääkirjoitus aloitti ketjureaktion, josta on lupa odottaa suuria.

Työllistää pitäisi, mutta vetääkö harmaa talous pidemmän korren, jos asiointi pakottaa pienenkin työnantajan joka viranomaiseen erikseen? Selvittää pitäisi, sanovat viranomaiset, mutta kenelle tämä kaikille yhteinen tekeminen muka kuuluisi?

Sanasta miestä (ja naista), sarvesta mediaa. Blogi vesille ja valjastamaan joukkojen paras voima. Talkoistamisesta Hesarilla on jo hyvää kokemusta, ainakin avoimen datan puolelta. Monet journalistit ovat hiomassa kykyjään ulkomailla, ja se näkyy kerronnassa.

Mikäs on valtion viranomaisen liittyessä kuulolle:

HS etsii lukijoiden kanssa byrokratian kukkasia ja ehdottaa niihin parannuksia. Pohdimme juuri sarjan seuraavaa osaa: mikä olisi sopiva byrokratian kukkanen, joka pitäisi ottaa käsittelyyn? 

kysyy Virka-aika. Kuulolla ovat jo verottaja ja Yritys-Suomi omistajanaan työ- ja elinkeinoministeriö.

Ei tartte olla veronkerjuulla

On lottovoitto syntyä Suomeen (ja pysyä Suomessa). Ei tarvitse raapia pankkitilien perukoita pystyäkseen maksamaan veronsa, ei liioin etsiä sopivaa maksunvälitystapaa. Edes ilmoitettavaa ei ole enää paljon.

Serkkuni täytti eilen oman velvollisuutensa Isossa-Britanniassa. Kaikki kuusi työsuhdetta oli kaivettava esille arkistoista ja ilmoitettava erikseen verottajalle. Edellisen vuoden tietoja ei ollut. Sen sijaan muutamalla kysymyksellä rajattiin jo etukäteen osa asioista ulos.

Suomalaisten veronmaksumoraali on esimerkillinen. Suomi24:n neuvontapalstaltamme löytyy viime vuodelta ihailtava esimerkki. Viimeisimpänä todisteena Riikka Venäläinen pyysi Hesarin kolumnissaan Apua arjen pahiksille.

Veronker(j)uusta parempaan palveluun

Italiassa verottaja yrittää vielä vaikuttaa asenteisiin: jos et maksa veroja, olet loinen (Parassita della Società). Georgiassa verohallinto aloitti miettimällä mistä löytää veronmaksajien osoitteet, kuinka saisi kansalaiset edes asiakasrekisteriin. Jenkeissä puolestaan säädettiin FATCA, laki jolla rahoituslaitosten on globaalisti annettava tiedot heidän kansalaistensa puolesta - ellei muu auta.

Meillä verottaja saa (= ehtii ja voi) keskittyä parantamaan palvelua. Perustehtävämme on veronkeruu, ja kansalaisen näkökulmasta se hoituu vallan automaattisesti vuosi-ilmoitusten ja verokortin yhdistelmänä. Tavoitteena on tehostaa tiedonkeruuta edelleen niin, että sen aiheuttama vaiva vähenisi edelleen.

Kehitystyössä yritämme ravistella suomut silmiltä, jotta löytäisimme ne vaivattomimmat vaihtoehdot hoitaa loputkin velvoitteet. Aamun esimerkki omasta veroilmoituksestani vahvistaa yhtä ajatuskulkua. Verotus on osa talouden prosesseja.

Vietäiskö verolasku verkkopankkiin?

Veroilmoituksen lopputulos on kuin lasku. Siinä on lähes aina joko vähän maksettavaa tai hyvitystä. Veroilmoituksen erittely on yhteenveto verolaskun perusteista. Asiakkaana minä saan täydentää laskelmaa vähennyksillä, joilla laskua sitten oikaistaan.

Lasku saisi puolestani mennä suoraan verkkopankkiini, ja siellä voisin sen klikata auki (ei enää paperilaskuja, kiitos!). Siellä nimittäin ovat jo verotukseni keskeisimmät liitteet: lainojen korkotodistukset sekä arvopaperitapahtumieni yhteenvedot; osingot ja myynnit.

Voisiko verkkopankin kautta korjata veroilmoituksen laskua? Ainakin linkistä pääsisi jo nyt Veroilmoitus verkossa -palveluun, samalla tunnistamisella.

Ja vielä asiakkaan polku aukottomaksi!

Riikka Venäläinen kertoi kuinka käy, kun asiakkaan matka (customer journey) jää vajaaksi. Hyvä palvelupolku tarjoaa käyttäjälle kaiken tarvittavan, mutta vain sen mikä on tarpeen juuri hänelle. Jos ei verottaja osaa rakentaa polkua, jossa oikeat asiat ovat ulottuvilla, niin kuka sitten! Ehjällä polulla ei kukaan sorru vahingossa arjen pahikseksi.

Ps. Kotitalousvähennystä koskevan palvelupolun rakentaminen on tietojeni mukaan jo käynnistetty. Kiitos siis silmät avaavasta kirjoituksesta!

Erään toisen palvelun tarina

Suomalaiset törmäävät jo toiseen "Palvelumme uudistuu" -uutiseen kun VR vielä jatkaa oman kiirastulensa kanssa.

Oh no, huokaa empaattinen kansalainen, miten tässä sitten käy..?

Hesari uudistaa nettisivunsa lauantaiaamuna klo 6. Käyttökatkot ovat mahdollisia, heidän uutisensa varoittaa jo ennalta illalla. Mielenkiintoista, tuumin ja nukahdan huolta vailla.

Aamu koittaa. Istun poikkeuksellisesti istun autossa, odottamassa perille pääsyä, ja kun kaivan iLuurini esiin, muistan jutun. Kas, kellohan on 6:01! Nyt jännittää: ovatkohan onnistuneet..? Kyllä vaan: kaikki toimii, ja kaunista on jälki, onnittelut!

Muutama sana viestinnästä..

Hesarin uutisessa oli kolme seikkaa jotka tahdon nostaa esille. Se kertoi käyttäjille uudistuksesta, varoitti mahdollisista hankaluuksista, mutta mikä mielenkiintoisinta, se kertoi jo tulevasta.

Lauantain päivitys on ensimmäinen noin vuoden kestävässä uudistusten sarjassa. Vuodenvaihteessa kirjautuneille HS.fi:n käyttäjille lisätään uusia käyttöä rikastuttavia toimintoja.

Erinomaisen napakka lupaus ottaa lukijan jo ennakolta mukaan siihen, mitä tuleman pitää.

Viittaan tässä kohtaa taannoiseen postaukseeni siitä, saako keskeneräisistä asioista kertoa vai ei. Tässä sosiaalisen median ajassa se on mielestäni kaiken onnistumisen edellytys!

Kun palvelu oli avattu, etusivulla oli palautelinkki "Mitä mieltä olet? Anna palautetta ja ideoita" Jo iltapäivällä toisena sen alla oli linkki uudistuksesta esitettyihin usein kysyttyihin kysymyksiin. Ja palautteeseen vastattiin nopeasti, huomasin ilokseni.

..ja käyttöliittymäsuunnittelusta

Turisin aiemmin siitä, kuinka mikä tahansa muutos on kokijalleen aina kustannus: vanha rutiini on rikki ja uuteen totuttautuminen vie aikaa. SIKSI on niin tolkuttoman tärkeää, että muutos on käyttäjälleen perusteltu. Sujuvampi surffaus, säästyvä aika tms. on hyväksyttävä perustelu kestää uudistus.

Tässä Hesari on mitä ilmeisimmin onnistunut selkeästi (sanon vajaalla yhden iltapäivän surffauksella). Vanhaa vaivasi mielestäni päällekkäisten navigaatioiden tuottama sekavuus: oli yksinkertaisesti liian monta vaihtoehtoa, johon lukija voi etsimänsä aiheen hukata.

Nyt otsikoita on vaivaiset neljä, joista kaksi vie sinut suoraan palveluun: sää ja digilehti. Jäljellä ovat kaksi: uutiset ja teemat. Uutisaiheet ovat tarjolla visuaalisesti selkeinä palasina ja teemat eri värisinä lohkolla. Luulisi että lukija ei helposti huku!

Ja HS.fi-kehittäjät kutsuvat Facebookissa testaamaan jo seuraavia kehitysvaiheita. Sana on meidän - lukijoiden!

Ulkoministeriö ja Kela näyttävät some-mallia

"Kevät keikkuen tulevi".
Kevät on kiivasta ______________ -aikaa.

Viime viikolla kevään täytti sosiaalinen media, tuttavallisemmin some vaan.

YLE järjesti teemaillan, jonka tuloksista myös Hesari uutisoi seuraavana päivänä. Linkit Twitter-virtaan päivittävät tietosi keskusteluista edelleen.

UM julkisti erinomaisen some-ohjeen ja avasi oman Facebook-sivun. Kelahan vakinaisti Suomi24:lla debytoineen Kela-Kerttunsa jo tammikuussa Facebookiin ja sai ansioistaan kunniamaininnan yhteiskunnallisesta viestinnästä.

Muuten mennyt vuosi, laskettuna viime keväästä, ei ole viestinnän mielessä kai kamalasti muuttanut maailmaa.

Vaalit vaihtanevat taas kerran tietoyhteiskunta-kärjen, jolla Suomea pynnätään edistyksen kelkkaan. - Siksikö Verttikin on vaiti? Täksi suveksi SADe-ohjelman pitäisi jo saada ilmaa siipiensä alle, kukaties ensimmäiset poikasensakin kuoriutumaan.

Yhteiskunnassa kaikki hyvin.
Veroilmoitukset tulevat taas esitäytettynä.
Verottaja jatkaa viimevuotista some-neuvontaa. Lisää viikolla =)

Tuottavasti tietotyössä?

Vastuullisuus on peruste tuottavuudelle verovaroin ylläpidetyssä julkishallinnossa. Mutta missä voi tehostaa?

Kuten Ilkka Tuomi taannoin veisteli - haittavero olisi pian paikallaan!

Tietoyhteiskunnassa ei tarvita massatuotannon käsitteitä.

Teollisen tuotannon mekanistiset mittarit eivät tahdo taipua tehon mittareiksi työssä, jonka suurin anti on jalostaa ja yhdistellä tieto uusilla tavoilla. Mallinnusten on väkisin otettava huomioon paljon muutakin kuin vain a+b=c.

Helsingin Sanomat (26.9.2010, D1) kertoi mielisairaaloiden taistosta vähentää kovia otteita. Imatran malli nostettiin esille tutkijoita tökänneenä kummajaisena. Siellä pakkohoitotilastot olivat ällistyttävän kauniit; silti hoitoonpääsyn ja ulospääsyn kynnys oli matalalla. Muualta tultiin kyselemään: Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?

Vastaus on kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Imatra oli tarkastellut terveydenhuoltoaan kokonaisuutena, nollasummapelinä. Siis, vaikka emme hoitaisi mielen ongelmia niiden alkuvaiheessa, potilaasta emme silti eroon pääse. Hän palaa myöhemmin potilaaksemme toisaalla, oireet entistä pahempina. Hoidon tarve on silloin entistä vaativampaa ja kalliimpaa.

Tulosohjauksen surkeus on siinä, että joka ikinen osasto optimoi omia kustannuksiaan. Kun sen annetaan tapahtua, kokonaisuus kärsii aina. Imatra oli toissa laman aikaan henkäyksen päässä valtion huostaanotosta ja turvautui maalaisjärkeen. On katsottava kokonaiskustannuksia ja niiden lainalaisuuksia.

Jos siis apu myöhemmin on lastensuojelussa, koulussa tai sosiaalipuolella kalliimpaa, avain kokonaissäästöihin on puuttua tilanteeseen heti. Todellista johtajuutta!

Tutkija Ilkka Tuomi jatkoi siis samoilla linjoilla, HS 26.9.2010, C14. Massatuotannon tehokkuusmittarit vääristävät muilla arvontuotannon alueilla päätöksentekoa mielivaltaisilla tuloksillaan. Arvo kun syntyy sosiaalisissa verkostoissa innovaatioista ja uusista merkityksistä.

Miten sellaisia prosesseja tehostetaan? Ajattelemalla nopeammin? Tuskin!

Johtajuus on todellisten haasteiden edessä, kun organisaation toiminta koostuu fyysisistä tuotteista (kuten veroilmoituksista), prosessien kehittämisestä (palvelu, ohjaus ja viestintä) ja ICT:stä (sovelluksista asiakkaille ja virkailijatyöhön). Silloin raha on se entisaikojen niukka resurssi, josta kaikki taistelevat. Ilman todellista johtajuutta ja vakaata visiota kokonaisuudesta, tuloksena on vääjämättä osaoptimointi.

Siten organisaatioiden ja päätöksenteon on rakennuttava uudenlaiselle vuorovaikutukselle. Tiedon jakaminen on kynnyskysymys. "Kollaboratiiviset" työvälineet, yhteistyöalustat mutta ennen kaikkea uudenlainen toimintatapa ovat edellytys ns.
Yritys 2.0:lle (Enterprise 2.0) ja vastaavasti Yhteiskunta 2.0:lle.

Tietotyöläisyys vaatii pientä vallankumousta.

Sitten voi tapahtua pieni ihme, kuten nettituttavani Oscar Berg sen kirjasi: It's actually pretty simple.

Aiemmin uusista työtekemisen tavoista:
Työ 2.0 vaatii vallankumousta
Työ 2.0 tehdään yhdessä!
Matkalla tietoyhteiskuntaan
Arjen tietoyhteiskunta on huomaamaton

Markkinointi muodostaa asiakkuuksia

Nuoren toive päivän Hesarissa: (digilehti 16.12.2009) käytännön veroasiointia pitäisi opettaa koulussa.

Verottaja on osa arkea. Parhaimmillaan saumaton ja huomaamaton taustapalvelu. Kipeän kitkerä rokottaja taatusti silloin, kun olisi pitänyt osata toimia ajoissa, muttei tiennyt miten.

Koulussa opetetaan teoriaa ja verottaja senkun verottaa. Mutta aikuisten oikeesti, kenen vastuulle yhteiskuntakasvatus kuuluu, mistä nuori voi oppia toimimaan kanssamme?

Oppikirjantekijä puolestaan laatii sisällön, jossa se parhaansa mukaan yhdistelee arjen elämää ja korkeampaa teoriaa. Verotoimistot tekevät ansiokasta yhteistyötä koulujen kanssa, mutta riittääkö se(kään)?

Muistan vieläkin jännityksen kun isäni, opettaja, antoi hoidettavakseni ekan oman veroilmoitukseni. Kuuntelin, kyselin ja yritin ymmärtää, mitä kaikkea blanketissa oikein kysyttiin ja mihin minulla muka olisi vastaus. Kyllä se veroilmoittamisen kokonaisuus aika ufoksi jäi. Vähänpä arvasin, että hakeudun myöhemmin vielä töihin verottajalle!

Paras palvelukokemus syntyy kun vastaus on ilmassa siellä, missä asiakas vasta tapailee kysymystä. Tai uudessa (verkko)maailmassa: kun asiakas pääsee muokkaamaan palveluun itselleen sopivaa sisältöä.

Parhaat sitouttavat uusia asiakkaita sosiaalisen median keinoin. Yhteisöjen rakentamisessa edelläkävijä Dell näyttää vierasblogillaan, miten uudet asiakkuudet syntyvät ja sitoutuvat.

Tämän vuosituhannen alkupuolella kokosimme kalvosarjaksi sanastoa ja käytännön menettelyohjeita. Saatekirjelmöimme koulutuksesta vastaavaan keskusvirastoon ja eikun toivomaan että mahdollisimman moni tietoa kaipaava ope sen löytää sivuiltamme..

Poliisi on mukana virtuaalikaduilla niin IRC-Galleriassa kuin Facebookissakin. Tulos: hakijamäärä koulutukseen tuplaantui?

Missä sinusta verottajan pitäisi olla mukana?